Täällä taas!

Heips.

Pitkään aikaan minua ei vituttanut oikein mikään, tai jos vituttikin niin se ei ollut sellaista, mitä olisi voinut kirjalliseen asuun kunnolla muokata.

No, olen täällä taas.

Päästessäni työpaikanvaihdoksen ansiosta eroon yhdestä vitutuksenaiheesta, eli asiakkaista, sain nykyisen työni mukana toisen aiheen... Kämppikset!

Asun hyvin pitkän tauon jälkeen kimppakämpässä.
Ihmiset ovat erilaisia, sen huomaa liian hyvin tällaisissa tilanteissa kun toisten kanssa joutuu olemaan saman katon alla melkein 24/7.

Aika kultaa muistot.
Tai näin olen tässä viimeisen kuukauden aikana todennut.
Ajattelin ihan tosissani, että minunkaltaiseni erakko voisi oikeasti asua kimppakämpässä hajoamatta siihen ihan täysin. No, tämä luulo on hyvää vauhtia osoittautumassa vääräksi.

Muistan kun muutin omilleni. Olin lukiossa ja tuli tarve täysi-ikäistymisen myötä päästä omilleen. Valitsin ensimmäiseksi asumismuodokseni soluasumisen. Se oli halpaa ja koska olin asuttanut itsekseni "omaa huonetta" jo edelliset 18 vuotta kuvittelin, että se olisi luonteva ja kätevä asumismuoto.

Sain aikanaan kämpän solusta toisen tytön kanssa. Mennessäni sinne ensimmäistä kertaa avasin oven ja aloin hamuilla valokatkaisijaa oven seinustalta. Käteeni osui jotain... Valokatkaisimen löytymisen jälkeen pääsin tarkastelemaan möhnää tarkemmin, totesin sen olevan voita. Ainakin toivon niin... Mielenrauhani vuoksi toivon, että se oli sitä. Aloin tietenkin etsiskellä vesipistettä jossa pestä käteni... Olin kompastua yhteen niistä useasta roskapussista jotka levittivät lempeää tuoksuaan eteiseen. Astahdin sen pari metriä mikä keittokomeroon oli ja huomasin, että käteni tuskin mahtuu hanan ja tiskivuoren väliin. Muistan elävästi myös miltä tiskipöytään liimautuneet ja kuivuneet kurkkusiivut näyttivät. (Myöhemmin siivoustyötä tehdessäni sain myös kokea miten ihana sellaisia on raapia irti...) Vessassa minua vastaan tuli ehkä poikamieskämppiä lukuunottamatta saastaisin WC johon olen koskaan törmännyt. Tässä vaiheessa oman huoneeni siisteys ei enää juuri minua kiinnostanut, kävin vilkaisemassa tuota 9 neliön koppia josta oli tulossa minun omaa aluettani ja elämäni keskus ja turvapaikka jatkossa. Heti kotiinpäästyäni täytin yksiöhakemuksen. Valehtelematta ennen kun olin riisunut kenkiä jalastani.

Tuossa tarinassa onnellinen loppu oli se, että kyseinen sottapytty muutti pois kuukauden kuluttua, sinä aikana kämpilläni ei ollut kun patja, asuin kotona vielä kuukauden kauemmin. Seuraava kämppis oli sellainen hiljainen, hajuton ja mauton hiiri jota en kovin montaa kertaa nähnyt edes muistaakseni, sain yksiön puolen vuoden soluasumisen jälkeen.


Kuvani kimppakämppäämisestä ei siis ollut alunperinkään kovin ruusuinen, mutta ajattelin, että kun edellinen kerta oli niin kammottava on tämän kokemuksen oltava parempi. Kaikkihan me ollaan sentään nyt aikuisia ihmisiä! Oi kuinka väärässä olinkaan...

Aikataulutuksen mahdottomuudesta

Tämä päivä ei ole mennyt oikein putkeen.
Ensin tein jotain mitä vihaan ylipäätään hyvin paljon, eli vaihdoin verhot. Siihen meni sen verran aikaa, että pelkäsin myöstyväni salitreffeiltäni. No, tämä pelko osoittautui aiheettomaksi.

Olin kuitenkin kaukaa viisas; koska salitreffikumppanistani ei ollut koko aamupäivän aikana kuulunut yhtään mitään otin puhelimen mukaan, mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin.  (Osittain koska tiedän salikaverini olevan krooninen myöhästelijä ja minä hyvissäajoinolija, joten tiesin ehtiväni selata päivän lööpit puhelimella ennen kun henkilö ehtii paikalle.) 


Siinä aulassa hetken istuttuani sain viestin, jossa salikaverini kertoi, että oli tullut vieras eikä hän ollut päässyt ilmoittamaan, ettei ehdi sovittuun. Tässä vaiheessa minulla meinasi levitä pää. Kuka on sellainen vieras, jolle ei voi sanoa, että on sopinut muuta ja lähettää yhden tekstiviestin, ettei toinen joudu odottamaan sovittua turhaan? Olisihan sekin vituttanut, että toinen tekee täydet oharit, mutta vielä enempi vituttaa se, ettei se edes viitsi ilmoittaa siitä! Olisinhan minä nyt hetken jälkeen ymmärtänyt täysin, että kun on kuuma miesvieras niin on kuuma miesvieras ja siinä sitten siirretään salikäyntiä kun on muuta tekemistä mielessä. Sitä minun on vaikeampi tajuta, ettei voinut sen aikaa pitää mieltä kasassa, etten olisi joutunut odottamaan turhaan.  


No, tein treenini yksin, ei siinä mitään. Paitsi, että joku hiton älykääpiö oli kääntänyt kyykkytelineen väärinpäin! Miksi hitossa, en todellakaan tajua, mutta ehkei minu tarvitsekaan. 


Lisäksi tajusin siinä ison peilin edessä kyykkäillessäni, että housuissani on joku halvatun rasvatahra... 


ps. No, rauta nousi mallikkaasti enkä oikeastaan jaksa edes olla enää vihainen, liikunnan aiheuttama endorfiinipöhnä tuhoaa moiset tunteet melko tehokkaasti.

Joukkoliikenne korpeen!

Tänään taas tyli yksi näitä hienoja uutisia vastaan. Ideasta oikein huokuu se, ettei ehdottaja ole oikeasti ajatellut taas yhtään nokkaansa pidemmälle. Tahdotaan siis ilmastonmuutoksen varjolla poistaa työmatkaliikenteen verovähennykset ja kehittää sen sijaan joukkoliikennettä. Idea on kaunis, kun ajatellaan suuria kaupunkeja.

Tahtoisin nähdä sen kuinka paljon se joukkoliikenne säästäisi päästöissä josain pienemmässä kaupungissa tai vielä parempi jossain haja-asutusalueella. Tässä ei olla ollenkaan ajateltu sitä, että kaikki eivät tee töitä 8-16 ma-pe. Tässä maassa on hyvin paljon ihmisiä jotka tekevät vuorotöitä ja voin vain kuvitella sen bussin ajamassa jossain pimeässä metsässä pikkukaupunkia ympäri ympäri vuorokauden kyydissään pari hassua ihmistä jos niitäkään.

Joukkoliikenne on kannatettava ajatus ja oikeasti hyvin toteutettuna helpottaa monen arkea. Ongelmana vain on se, ettei se toimi kaikkialla. Suomessa ei kuitenkaan ihan vielä olla saatu kaikkia ihmisiä ahdetuksi kaupunkeihin ja pienemmissä kaupungeissa ei välttämättä edes ole joukkoliikennettä. Eikä se siellä välttämättä toimisikaan koska kulkijoita ei vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Nykyään autoilemisesta on tehty muutenkin ihan kammottavan kallista ja siitä kärsivät juuri ne ihmiset joiden on käytännönsyistä pakko sitä autoa käyttää kun palvelut on viety kauas.

Joskus kannattaa ihan oikeasti vähän miettiä sitä omaa napaa kauemmaskin ennen kun alkaa selittää sen joukkoliikenteen ylivertaisuutta. Tämä asia on ärsyttänyt minua monesti ennenkin. Se, että minä voin kulkea bussilla päivätöihin ei tarkoita, että voisin kulkea töihin myös jos minulla olisi vuorotyö saati että kaikilla olisi mahdollisuutta kulkea siihen päivätyöhönsäkään sillä bussilla. Kaikki eivät asu metron, ratikan ja vilkkaan bussiliikenteen keskiössä.

Salipelleilyä

Käyn kuntosalilla taas vaihteeksi aktiivisemmin. Viime keväänä se saamarin tuoliaksidentti kun katkaisi aika hyvin urheiluharrastukset ja sitten kesäkin meni vähän laiskemmissa merkeissä. Käyn tuolla läheisellä "äijäsalilla" eli siellä ei paljon naisia näy, lähinnä opiskelijanuorukaisia. Ei sillä, en valita...

Paitsi, että valitan. Joskus kun tuntuu, ettei niitten hiton äijien mielessä käy, että jos kysyn, että koska penkkipaika on vapaa niin minä saatan kysyä sitä siksi, että tahdon siihen itse. En siksi, että kun olen odottanut en jonkun lihaskimpun tekemät kaksi sarjaa niin joku muu voi mennä siihen. Mutisin hiukan, mutta koska mutinoitani ei kukaan kuullut tein sitten itelleni penkkipaikan muualle.

Tähän sitten myönnettäköön, että pääasiassa tuolla on oikeasti ihan tosi mukavaa porukkaa, moni ehottaa ihan ystävällisesti, että voivat nostaa ne saamarinmoiset pinonsa painokiekkoja siitä härvelistä veks, että pääsen tekemään omilla pienillä painoillani omiani. Yleensä minulla ei ole niin kiire, etten voisi odotella tai tehä jotain muuta välissä. 

Toinen asia mikä minua on nyt viimeaikoina ärsyttänyt salilla ja se kyllä johtuu ihan täysin itsestäni on se, että en osaa valita oikeita kamppeita sinne. Muistan yleensä hyvien alusvaatteiden merkityksen vasta siinä vaiheessa kun ne päälläolevat on rullautuneet persvakoon tai hiertävät muuten ikävästi. 

Ja sitten välillä ihan suoraansanottuna huvittaa kun näkee niitä salikarjuja, jotka tekee jotain pikkuliikettä ihan päin persettä ja tekniikasta ole tietoakaan niin painavilla painoilla, että juuri ja juuri jaksavat. Onhan se toki miehistä ottaa sieltä panotelineestä se painavin käsipaino, mutta sitä en käsitä mikä idea niitä vattalihaksia on treenata hauiskääntöjä muistuttavalla tekniikalla... Jos vaan ottaisi sen vähän pienemmän painon ja tekisi kunnolla niin ei a) näyttäisi niin nololta muitten silmissä ja b) saattaisi jopa kehittää sitä lihasta mitä on tarkoitus sillä liikkeellä harjoittaa. Voi toki olla, että olen vain tyhmä nainen ja en vain tajua sitä niiden treenimetodin hienoutta, hyvin mahdollista.  Eikä tuo nyt suoranaisesti minua häiritte, minä olen aika tosi kaukana siitä päästä sitä painotelinettä missä näiden herrojen käyttämät painot on. Joskus vaan huvittaa.

Epilepsialiitto kiittää

Kun pyöräilee pimeällä on hyvä pitää valoa pyörässä. Ei siksi, että näkisi itse (se on plussaa toki) vaan siksi, että itse pyöräilijä nähdään. Pyörän valoissa on kuitenkin pari ihan tuhottoman toivottoman kettumaista puolta:


1. Lamput jotka on suunnattu juuri kävelijän silmien tasolle. Ei hitto, ne lamput ei ole (onneksi yleensä ainakaan) mitään helkkarin valonheittimiä, joten se näkyvyys ei juuri lisäänny siitä, että koittaa häikäistä vastaantulijat vaan paras paikka sille valolle on vähän alaviistoon siihen etupyörän eteen suunnilleen.

2. Discovaloina toimivat vilkuttimet. Ei hyvää päivää, minä en ole epileptikko, mutta minäkin meinaan saada jonkun kohtauksen niistä vilkkuvaloista (joita ei saisi käsittääkseni lain mukaan edes käyttää), joten voin vain kuvitella miltä ne jostain epileptikosta tai muuten herkemmästä ihmisestä tuntuu.

Kun kerran valoista aloitettiin niin jatketaanpa sitten vähän vielä. Minulla ei suoranaisesti ole kamalia antipatioita jouluvaloja kohtaan, jos niiden kanssa on käytetty edes alustavaa harkintaa ja jotain muutakin kun perssilmää. En silti tajua kamalia jenkkityylisiä hirviyksiä, jossa joku puuparka tai vastaava on haudattu valomeren alle, mieluusti vielä vilkkuvan ja mahdollisimman monivärisen. Ja vaikka saatan naurahtaa ohikulkiessani hauskalle kyrvänmuotoiselle jouluvalosommitelmalle en ehkä silti jaksaisi katsella sellaista naapuritaloni ikkunassa kovin kauaa.

Kiittämättömyydestä

Huomasin tässä eräs päivä kiroavani sitä, että kun  mandariineista on kerran jalostettu lajikkeita joissa ei ole siemeniä niin miksi ihmeessä niistä ei samalla ole jalostettu pois sitä ärsyttävää valkoista möhnää, jota saa raapia kynsiensäaluset täyteen, että hedelmästä tulee syömäkelpoinen?

Tämä ihmisen mielessä joka ei vielä 5 vuotta sitten voinut kuvitellakaan voivansa syödä koko hedelmää. Ihmisen "suusta", jolle mandariinikuoret roskakorissa tietyssä päässä koulua saattoi tarkoittaa koulupäivän keskeytymistä ja kotiinlähtöä jokunen vuosi sitten.

Joskus sitä vain herää ja tajuaa, että on kiittämätön kakara.


Kirjoittelin jo viime vuonna siitä, kuika minusta joululaulut pitäisi ihan ehdottomasti kieltää ennen joulukuun alkua, olen edelleen samaa mieltä. Lisäksi nyt kun niitä joululauluja on soveliasta soittaa niin kieltäisin edelleen mieluusti ne viimisenpäälle ärsyttävät renkutukset, jossa joku mukasuloinen pikkupentu joka ei todellakaan vielä osaa hallita ääntään laulaa kuinka hassua oli kun "joulupukki suukon sai" tajuamatta pätkääkään mitä laulaa.

Ja mainitsenpa nyt sitten vielä, että ne jotka jalosteli niitä mandariineja voisi palata sorvinsa ääneen, äsken syömässäni yksilössä niitä oli ihan liikaa... Mutta nuo täysikasvuiset siemenet vielä menee, kaikkein ärsyttävimpiä on ne minisiemenet joita on hitosti ja jotka on teräviä kun tappajasepeli pyöräteillä...

Hyvää joulunodotusta. Palailen varmaan jatkossa taas linjoille useammin kun tämä ällöttävä alkuhuuma ja vaaleanpunainen höttö jossa olen elänyt viimeiset puoli vuotta on uhkaavasti haihtumaan päin ja maailmalle ja sen vittumaisuuksille riittää taas huomiointikykyä.

Ihmissuhteista mistäs muustakaan...

Kyllä, pitkään oli yllättävän hauskaa.
Kyllä uutiset on viimeaikoina olleet sellaisia, ettei niistä ole oikein osannut edes sanoa mitään. En ole osannut päättää pitäisikö minun olla huvittunut, järkyttynyt, epätoivoinen vai välinpitämätön.

Mutta niin, tänään taas pitkästä aikaa vituttaa oikein kunnolla. Vaihteeksi taas kun on useamman ihmisen kanssa tekemisissä yhtä aikaa sattuu sellaisiakin hetkiä, että useampi ihminen onnistuu samaan aikaan olemaan idiootti ja asiat jotka ei yksistään saisi oikeastaan mitään aikaan kumuloituu niin, että menettää hermonsa.

Minun oli tarkoitus käydä eräässä yleisötapahtumassa parin kaverin kanssa jotka olivat myös menossa sinne. Kun itse lähettelin pariinkin otteeseen viestejä jossa ensin ilmoitin saapuneeni paikalle ja sen jälkeen lähteväni sieltä, vastauksia ei kuulunut. Pari tuntia sen jälkeen kun olin kotiutunut tuli kuitenkin viesti, että olin koko ajan ollut ihmisten mielissä, mutta siitä huolimatta kuitenkin he unohtivat minulle soittaa tai vastata. No ei siinä mitään, mutta arvostaisin enemmän sitä, että ihmiset sanoisivat ihan suoraan, ettei kiinnosta. Siitä minä en loukkaannu, jos olen kysynyt voinko lähteä mukaan, ymmärrän vastauksen, että nyt tällä kertaa ei sovi. Menen kyllä yksinkin. Sitä sen sijaan en ymmärrä, että ensin minun pitää rukata omia aikataulujani muiden mukaan, sellaisten ihmisten mukaan joilla ei vissiin alun perinkään ollut mitään halua oikeasti itse noudattaa osaansa sopimuksesta. Olisi ollut vaan niin älyttömän paljon helpompaa jos kenenkään ei olisi tarvinnut joustaa mihinkään suuntaan.

Toinen asia sitten mikä lopulta oikeasti sai minut miltei räjähtämään on tuon nykyisen munakkaan idiotismi. Jos oikeasti sanoo lukevansa tenttiin niin minä kilttinä tyttöystävänä annan herran kiltisti lukea tenttiin, pistin viestiä kyllä, että olen kotona kun Hra Munakas aamulla kyseli koska olen kotona. Ajattelin, että joskos herra tahtoo minut ruokkia eilisen rääppeillä. Siinä pari tuntia odoteltuani sain viestin, että Hra Munakas on jossain perseessä moottoripyörineen jollain hiton grillillä mättämässä naamaansa makkaraperunoita. Ei siinä sinällään mitään, mutta olisi se saamarin lahopää voinut kertoa ettei kiltisti istukaan kotonaan pänttäämässä akateemista sivistystä pollaansa vaan koittaa tapattaa ittiään tuolla märkien lehtien seassa sillä hiton peltikasalla. Eikä siinä mitään, minun kiukkuani ei luonnollisesti yhtään lievittänyt se, että nyt minun pitää käydä kauppassa hiton nälkäisenä kun olin jo mielessäni suunnitellut kuinka vain hypin valmiin lämpimän ruuan ääreen. Vääryys.