En ole koskaan mieltänyt itseäni mitenkään erityisen huono-onniseksi. Olen onnistunut kaikista niistä elämän pienistä vastoinkäymisistä huolimatta säilyttämään jonkinnäköisen optimismin siitä, että elämä menee eteenpäin, eikä minun varalleni ole suunniteltu mitenkään erityisen paljon enempää huonoa tuuria kun kenenkään muunkaan. Minulla olisi ollut mahdollisuus katkeroitua ja todeta, että elämäni on täyttä kakkaa ja kirota huonoa tuuriani... Olen tässä elämässä ehtinyt nähdä yhtä ja toista. Nyt minunkin optimismini alkaa horjua ja alan miettiä, että onko tämä enää sattumaa vai olenko rikkonut yhden peilin liikaa jossain tai suututtanut jonkun isommista asioista päättävän tahon.
Sain maanantaina hyviä uutisia. Selkäni on virallisesti toimintakuntoinen. Salilta pitää pysyä poissa vielä kuukausi tai pari ja hoitaa tukilihaksisto kuntoon jumppaamalla ja venyttelemällä ennen suurempiin painoihin siirtymistä, tämä selvä. Jippii pääsen liikkumaan edes jonkin verran.
Ja mitäs sitten? Suunnilleen lääkäristä päästyäni meinaan nukahtaa luennolle, sinnittelen päivän loppuun, pääsen kotiin ja nukun 16 tuntia putkeen. Aamulla oloni on kertakaikkisen kamala ja muistan yön aikana vuoroin hikoilleeni ja vuoroin palelleeni. Ihmeellinen tämä ihmiskeho, se pitää pöpöt loitolla kunnes stressitaso laskee ja antaa vasta sitten taudin rynniä päälle täydellä voimalla. No arvatkaapa vain olisiko juuri tänään ollut juttuja joista ei ehdottomasti olisi saanut olla poissa? Arvatkaapa sainko kuulla murinaa ja nurinaa lääkäriltä kun "eihän sinulla ole edes kunnolla kuumetta"? Minulla ei ole kunnolla kuumetta kun kerran viidessä vuodessa. Normaalilämpöni on keskimäärin astetta normaalia matalampi, joten se kun joku ei ole moksiskaan kun mittari näyttää 37 olen minä jo viltin alla hytisemässä, en tajua miten terveydenhuoltohenkilöstö ei suostu antamaan milliäkään periksi normaaleista käytännöistään ja rajoistaan, kaikki kun ei ole samanlaisia. Muutenkaan minulla ei se lämpö nouse normaalisti edes tuohon joten saan olla aika kipeä ennen kun se mittari nousee edes siihen kolmeenseitsemään. *huokaus* Että kiva, selkä on kunnossa, mutta makaan vuoteenpohjalla kärsimässä flunssaa. Reilua...
En voi estää mieleeni nousemasta kauhunsekaista kysymystä: "Mitä seuraavaksi?"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla vaan, kuulen mielelläni jos jollakulla muullakin on jotain sanottavaa.