tiistai 11. toukokuuta 2010

Julkisuus ja ylisuuret odotukset

Joskus pari vuotta sitten uutisoitiin siitä, miten turhankin suuren osan nuorisosta haave "sitten isona" on olla julkkis.

Nykyään kun on nuita X-faktoreita ja Idolsseja ja Talentteja ja ties mitä ja sitä kautta pääsee kätevästi julkisuuteen niin sitä on helppo havitella. Kukapa ei haluaisi rikastua hetkessä ja olla suosittu ja lahjakas? Siksi kai porukka lottoaakin, toiveita helposta paremmasta tulevasta.

Sitten jos ei osaa laulaa tai keksi muutakaan vastaavaa niin ainahan voi koittaa tutustua johonkin julkkikseen tai lähetellä kansanedustajalle pari tekstiviestiä.

Mikä ajaa ihmisiä pintaliitoelämään?
Mikä siinä julkisuudessa on niin hienoa?

Ihmisillä tuntuu olevan valtava tarve olla jotain tai enemmän kun. Huomasin tämän lukiossa hyvin yhdestä kaveristani. Ensin hän halusi olla hyvä koulussa, se ei oikein onnistunut niin hän löi kokonaan läskiksi. Ei voinut olla massaa. Piti olla enemmän ainakin jossain, jos nyt sitten ei paras kun siihen ei riittänyt motivaatio niin sitten huonoin. Pitää olla joko todella hyvä ja paras, tai sitten vastakaisesti se, jolla on jotain pahemmin ja huonommin kun muilla.

Jokaisella on tarve tulla hyväksytyksi, kuulua joukkoon, saada arvostusta. Nykyään vaan ei riitä, että kelpaa niille kavereille ja saa arvostusta siinä normaalissa työssä siltä omalta pomolta. Pitää olla koko kansan suosikki.

Onko pohjimmiltaan kyseessä halu tavoitella helppoa elämää? Makeampaa, kivempaa, enemmän? Saavutusyhteiskuntammeko sen kertoo, että se jonka naama näkyy eniten lehdissä on menestynein? Sitäkö nykyaikainen kilpailu paremmuudesta ja suvunjatkamisesta on?

Julkisuudessa on joitakin surullisia hahmoja jotka toimivat lähinnä koko kansan pelleinä. En tiedä tajuavatko he sen itse, vai kieltääkö mieli ymmärtämästä ja pitävätkö he oikeasti itseään glamourin ja kauneuden ilmentyminä? Menestyneinä maailmankansalaisina? Vaikka kyseessä on lähinnä sitä nurkkakunnan räkälän bubiruusua muistuttavia ilmestyksiä. Luulevatko he oikeasti, että heidän mielipiteitään asioista halutaan kuulla, että he ovat vakavastiotettavia mielipidevaikuttajia? Saattaahan niin toki ollakin. Itseäni vaan lähinnä huvittaa lukea kannanottoa jossa on kirjoitusvirheiden ja teinislangin keskeltä hauska bongata selkeitä asiavirheitä. (Eipä sillä, että omakaan tekstini täysin moitteetonta olisi.)

Toisaalta mitäpä sitä ketään arvostelemaan, kukainenkin eläköön elämänsä tavallaan ja jos joku on tyytyväinen ja onnellinen asemassaan niin mitäpä siinä. Mietin vain, että kuinka tyhjää tuollainen päiväperhosmainen liihottelu on. Julkisuus kun tuppaa olemaan aika armotonta. Ihmisistä otetaan irti se mitä saadaan niin kauan kun se myy, mutta aika nopeasti naamat vaihtuvat ja ketä enää kiinnostaa se vuosia sitten otsikoissa roikkunut pikkujulkkis joka ei oikeastaan ollut koskaan tehnyt muuta kun maannut jonkun rallikuskin kanssa? Mitä nuo ihmiset tekevät sen jälkeen? Mitä nuoret miettivät tekevänsä sen jälkeen kun naama ei enää kameraa miellytä? Vai tullaanko sitä edes ajatelleeksi.

Nykyään kaikkien pitäisi olla jotain suurta. Elämän onnellisuus mitataan omaisuudessa ja muissa maallisissa asioissa. Pikkuasiat unohdetaan ja sivuutetaan merkityksettöminä. Pitäisi aina saada enemmän. Sitten koitetaan etsiä henkistymistä joogasta ja vastaavista ja unohdetaan silti kokonaan se mihin sillä rauhoittumisella ja hiljentymisellä tähdätään, meditoinnistakin tulee suoritus.

Kritiikkiä ei uskalleta antaa ja kasvatus on muuttunut "hyväkaveri"-tyyliseksi. Aikuisillakin on niin kiire juosta nuortumassa ja kokemassa ja tekemässä, että kasvattajan rooli on vain yksi monista. Aikuisetkin jotkut tuntuvat jumittuneen siihen omaan teini-ikäänsä. Ollaan kavereita, ei vanhempia. Kehutaan, ei kritisoida. Rakentavaa palautetta ei saa antaa vaan kehua pitää ja kovasti. Sitten mennään Idolsiin tai vastaavaan ja kun siellä ammattilainen sanoo, ettet osaa laulaa niin huudetaan ja saadaan uhmaikäiselle paremmin soveltuva itkupotkuraivari ja huudetaan, että "Ainakin äiti ja kaverit sanoo, että osaan laulaa!" kun kukaan ei ole koskaan uskalatanut sanoa sille kullannupulle, että vain se, että saa laulettua HIMin päälle nauhalta ei riitä musiikkiuralle. (Minusta muuten parasta ystävyyttä olisi tuossa tilanteessa sanoa, että kannattaisi jättää väliin, eikä päästää toista nolaamaan itseään julkisesti.)

Keskinkertaisuus ei enää riitä. Ei osata tai haluta tyytyä siihe normaaliin arkeen, etsitään ja tavoitellaan enemmän, mutta kun motivaatiota ei oikein riitä niin joskus sitten koitetaan helpompaa reittiä huipulle. Kaiken pitäisi nykymaailmassa olla helppoa ja hauskaa. Elämyksiä pitäisi saada ja matkustaa ja tehdä ja suorittaa. Lapsia haarataan pienestä asti harrastuksiin. Mihin on kadonneet pihapiirin yhteiset leikkihetket? Hipat ja kuurupiilot? Tilalla on tanssipelit ja kaikkeen tarvitaan välineitä, eikä pelkät kädet ja mielikuvitus enää riitä. Jo pienestä pitäen opitaan, että onnellisuus on välineurheilua ja se jolla on isoimmat ja kalleimmat lelut on onnellisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anna tulla vaan, kuulen mielelläni jos jollakulla muullakin on jotain sanottavaa.