perjantai 21. toukokuuta 2010

Per.... jantai

En muista koska olisi viimeksi vituttanut näissä mittasuhteissa. Tuntuu, ettei veri kierrä ja kädet tärisee.

Heräsin aamulla ja tiesin, että tämä päivä on tuhoon tuomittu. Heräsin koomassa kun ne helkkarin naapurit saaneet pidettyä pienempää suuta ja nukuin huonosti. Meinasin myöhästyä töistä. Kun kurvasin autolla pihalle viittä vaille huomasin vielä kaiken hyvän lisäksi, että auton takalattialle oli hajonnut limpparitölkki, siinä vaiheessa henkäisin syvään luetellen mielessäni kaikki tuntemani kirosanat ja pomppasin ylös, ei voinut tehä just silloin sille mitään. Itsehillintäni mureni sekuntin sadasosaksi ja tein sen mitä en koskaan aikaisemmin ole tehnyt. Nälväisin pomolle jotain ikävää. En edes muista mitä se oli, mutta sitä en yleensä tee, vaikka ko. henkilö olisikin sen ansainnut. Ei vaan oikein meinaa kemiat pelata sen ihmisen kanssa yksiin ollenkaan, mikä satunnaisesti nostaa verenpainetta. Lähinnä se johtuu kai erilaisesta taasta työskennellä, mutta enivei, ei tulla toimeen, mutta en ikinä näytä sitä, paitsi tänään, whops!

Työpäivä oli niin syvältä, ettei mitään rajaa. Asiakkaita ei joko ollut tai oli liikaa. Mikään ei mennyt hyvin ja pari asiakasta häipyi kiroillen ovesta ulos. Mutta vittuakos minä sille voin, että niillä ei ole oikeita papereita, ettei ne omista autoa jonka asioita hoitavat tai soittavat viittävaille sulkemisaikaa, että vieläkö onnistuu. No ei helvetti onnistu.

Päivän kruunasi yksi lempiasiakasryhmistäni, känniääliö. Olen alalla jossa ei kamalan usein joudu tekemisiin juopuneiden ihmisten kanssa, onneksi. Mikä vittu se on, että pitää juoda ittensä siihen kuntoon, ettei perkele pystyssä meinaa pysyä ja sitten lähteään hoitamaan jotain paperiasiaa. Voi helvetin kuusitoista ja kaikki sen kaverit, että osaa ottaa pattiin. En oikeasti tajua. Sitten siinä sössötetään ja koitetaan kirjoittaa ja haistaan niin pahalta, että meinaa asiakaspalvelijalta lentää laatta. Sitä jahkaamista ja jono seisoo ja mikään ei mene jakeluun ja voi piru. No, siltä toki puuttui joku paperi ja kun olin viitisen kertaa sille selittänyt mikä ja missä ja miksi niin kutuin päälikön paikalle, miehiä ne paremmin uskoo jostain syystä kuitenkin.

Sitten pääsin viimein kotiin ja kauppaan... Vain kohdatakseni päivän seuraavan multivitutuksen aiheen. Päästiin kaupasta pois ja pysähdyttiin liikennevaloihin. Yhtäkkiä auto heilahtaa viitisen senttiä eteenpäin. Koska auto ei ollut sammunut niin en ollut sitä sammuttanutkaan. Pomppasin autosta pois ja kattelin takana tulevaa harmaata -80 luvun loppupuolella uutuudenkiiltonsa menettänyttä Corollaa. Katseeni lipui keulaa pitkin ja etuikkunasta sisään mummeliin joka kuikotteli kaulaansa hyvin epäonnistuneen tai jo hyvin kauan sitten parhaat päivät nähneen permanentin alta. Katsoin epäillen takapuskuriani joka vaikutti jokseenkin ehjältä ja käännyin vielä muorin puoleen. "Ei siinä mitään ole!" mummo huusi ja totesin, että vittu, en jaksa ja pomppasin takaisin autoon. Joo, olisi pitänyt soittaa poliisit, mutta kun ei siinä puskurissa ihan oikeasti mitään näkynyt ja mummokin oli alamäkeen saanut autoaan vieritettyä taaksepäin niin mitään todistusaineistoa peräänajosta ei minulla ollut. Hyppäsin autoon ja ajoin tieheni kun valot vaihtuivat. Jälkeenpäin kun tarkistin niin auton takapuskurissa ollut kun pieni pölytön kohta todistamassa tuon puolisokean mummelin torspoilusta. Mutta jos siihen olisi jotain tullut niin ei hyvää päivää, että se mummo olisi kuollut sydäriin kun olisin antanut tulla täyslaidallisen.

Nyt teen salaatin ja harkitsen kunnon perseitä, lähden ehkä kattelemaan siistejä autoja ja harkitsen josko raahaisin jonkun komistuksen luolaani yöksi. Noh, aina saa haaveilla. Siitä olen kuitenkin melkoisen varma, ettei tämä päivä voi tästä enää kun parantua... Eihän?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anna tulla vaan, kuulen mielelläni jos jollakulla muullakin on jotain sanottavaa.