tiistai 27. huhtikuuta 2010

Perse edellä puuhun

Vaikka tiedän oikein hyvin, ettei verenpaineelleni todellakaan tee hyvää seurata YLEn tuotantoa niin eilen sen virheen taas tein. En avannut tyhmälaatikkoa vaan muiden touhuiluideni ohessa seurasin YLE Areenasta uusinta Silminnäkijää Koulusta Eläkeelle. Areenasta tulee seurattua ohjelmia kyllä muutenkin, se on ihan jees. Etenkin sellaisia joihin ei tartte niin äärettömästi keskittyä niin voi samalla touhuilla mutakin. Mutta tuohon Silminnäkijään.

Aiheena siis oli se, miten nykyään on paljon nuorta populaa sairauseläkkeellä lähinnä mielenterveysongelmien vuoksi. Olen joutunut surukseni tämän maan mielenterveysopuolen kanssa tekemisiin kun olen seurannut paria lähimmäistäni ja heidän tappeluaan tuon systeemin kanssa. Se on ihan onnetonta touhua. Pistänyt monesti vihaksi katsoa, miten inhimillistä kärsimystä pitkitetään ja ihmisiä nakellaan paikasta toiseen. Resursseja ei ole ja kukaan ei kerro mitään ja hoitoon ylipäätään pääsee vasta siinä vaiheessa kun hommat on jo liian pitkällä.

Koko paska tuntuu noudattavan kaavaa joka olisi verrannollinen siihen, että syöpäpotilaalle sanottaisiin vastaanotolla, että:

"Joo, kyllähän sinulla syöpä on, mutta ei me vielä hoideta, tule takaisin sitten kun tulee etäpesäkkeitä."

Lähipiirissäni kun on ihminen joka oli hakenut apua masennukseen ja väsymiseen ja hänen tilanteensa oli jo jokseenkin paha. Hänelle oli suoraa sanottu, ettei apua ole saatavilla ennen kun hän alkaa olla psykoottinen. Ihminen oli siinä vaiheessa jo todella vakavasti masentunut, mutta hoitoa ei kuulunut, ennen ensimmäistä itsemurhayritystä. Vierestä oli tuskallista seurata kuinka apua ei kuulunut.

Eikä se itsemurhayrityskään välttämättä sitä apua takaa. Eräs tapaus koitti päästä hengestään rauhottavilla lääkkeillä ja alkoholilla. Päivystyksessä lääkäri oli vaan tokaissut, että "Rauhalliseltahan tuo vaikuttaa, unta ja huomenna töihin." Kertokaa minulle miltä purkillisen rauhottavia vetäneen pitäisi vaikuttaa jos ei rauhalliselta?!

Apua pitää osata vaatia, mutta kuinka monella masentuneella on voimia siihen? Etenkään kun apua ei saa ennen kun vasta ihan viimetipassa?
Eniten minua turhauttaa se, että nuita tapauksia ei tarvitsisi olla. Kovin monella on taustalla koulukiusaamista ja muita asioita joihin oltaisiin voitu puuttua. Miksi asiat pitää päästää melkein finaaliin, ennen kun niihin puututaan? Eikö kukaan ole kuullut ennaltaehkäisevästä mielenterveystyöstä? Moni on hakenut apua, mutta heidät on käännytetty ovelta koska ongelmat eivät ole vielä tarpeeksi pahoja. Minun kallooni ei vaan yksinkertaisesti uppoa miksi hommia ei hoideta silloin kun riittäisi yksinkertaisesti se, että joku kuuntelee. Myöhemmin itse alkuperäinen ongelma hukkuu muiden ongelmien alle, eikä hoito enää olekaan niin yksinkertaista.

Viimekesänä uutisoitiin jostain kunnasta tai kaupungista joka supisti lapsipsykiatriaa. Homma meni jotenkin niin, että vastaanottoajat karsittiin pois, tilalle tuli puhelinpalvelu ja akuutit asiat hoidettiin sitten osastolla. Minulla kuohahti. Mikä hiton järki? Kertokaa minulle, mikä helvetin idea tuossakin on taustalla? Kustannussäästöt? Pidemmällä tähtäimellähän on ihan varmasti hyödyllistä se, ettei apua saa kun puhelinpalvelusta ja sitten kun ongelmat kasaantuu tarpeeksi niin sitten osastolle. En ymmärrä.

Kun mietin sitä tilannetta, että esimerkiksi joku koulukiusattu lapsi vanhempineen koittaa saada apua niin vastaanottoaikaa ei järjesty, puhelinpalvelussa jutellaan vähän, käsketään selvittää asia koulun kanssa. Tilanne jatkuu eikä apua saa. Vanhemmat ja lapsi jäävät tilanteensa kanssa yksin koska lapsi käy keskivertokoulua jossa ongelmalta suljetaan silmät, luokassa ehkä vähän puhutaan siitä, että koulukiusaaminen on rumaa. Lapsi masentuu, koulumenestys laskee. Alkaa tulla suurempia ongelmia, lapsi kestää ehkä nuoruusikään asti, vanhemmat ovat eronneet, isä alkanut juomaan, äidillä on uusi miesystävä. Nuori joutuu tekemisiin ensin poliisin kanssa, josta lääkärille, josta toiselle lääkärille. Alkuunsa helpottaa kun pääsee puhumaan jollekulle viimeinkin, kunnes todellisuus iskee vasten kasvoja: Hoitava henkilö vaihtuu jatkuvasti, kirjoitetaan resepti, on kiire, käyntejä on kerran kahdessa kuussa. Lopulta pääsytään osastohoitoon. Kuntoutuksiin. Vuodet vierii ja yhtäkkiä se kiusattu kolmasluokkalainen onkin kolmekymppinen mielenterveyskuntoutuja jolla ei ole koulutusta eikä työtä.

Jos niihin ongelmiin puututtaisiin edes vähän aikaisemmin... Silloin kun ihminen on yksin ja hädissään, kun se kaipaisi vaan jotakuta jolle puhua... Kuinka määrättömästi inhimillistä kärsimystä ja verovaroja säästettäisiin? Mutta ei. Talous toimii vuosineljänneksissä. Ennaltaehkäisevä työ maksaisi liikaa, ei siihen ole varaa kun on niin paljon niitä joilla on hätä nyt. Kun niitäkään joilla on oikeasti hätä ei ole varaa auttaa. Ei ole työntekijöitä, ei ole tiloja, ei ole osastopaikkoja, ei ole aikaa eikä rahaa.

Joskus tämän maailman hulluuden seuraaminen pistää sanattomaksi. Saa tuntemaan olonsa niin kovin pieneksi ja lannistetuksi. Kun ei vaan voi ymmärtää, että eikö asioita oikeasti nähdä, vai eikö vaan haluta nähdä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anna tulla vaan, kuulen mielelläni jos jollakulla muullakin on jotain sanottavaa.