maanantai 16. heinäkuuta 2012

Täällä taas!

Heips.

Pitkään aikaan minua ei vituttanut oikein mikään, tai jos vituttikin niin se ei ollut sellaista, mitä olisi voinut kirjalliseen asuun kunnolla muokata.

No, olen täällä taas.

Päästessäni työpaikanvaihdoksen ansiosta eroon yhdestä vitutuksenaiheesta, eli asiakkaista, sain nykyisen työni mukana toisen aiheen... Kämppikset!

Asun hyvin pitkän tauon jälkeen kimppakämpässä.
Ihmiset ovat erilaisia, sen huomaa liian hyvin tällaisissa tilanteissa kun toisten kanssa joutuu olemaan saman katon alla melkein 24/7.

Aika kultaa muistot.
Tai näin olen tässä viimeisen kuukauden aikana todennut.
Ajattelin ihan tosissani, että minunkaltaiseni erakko voisi oikeasti asua kimppakämpässä hajoamatta siihen ihan täysin. No, tämä luulo on hyvää vauhtia osoittautumassa vääräksi.

Muistan kun muutin omilleni. Olin lukiossa ja tuli tarve täysi-ikäistymisen myötä päästä omilleen. Valitsin ensimmäiseksi asumismuodokseni soluasumisen. Se oli halpaa ja koska olin asuttanut itsekseni "omaa huonetta" jo edelliset 18 vuotta kuvittelin, että se olisi luonteva ja kätevä asumismuoto.

Sain aikanaan kämpän solusta toisen tytön kanssa. Mennessäni sinne ensimmäistä kertaa avasin oven ja aloin hamuilla valokatkaisijaa oven seinustalta. Käteeni osui jotain... Valokatkaisimen löytymisen jälkeen pääsin tarkastelemaan möhnää tarkemmin, totesin sen olevan voita. Ainakin toivon niin... Mielenrauhani vuoksi toivon, että se oli sitä. Aloin tietenkin etsiskellä vesipistettä jossa pestä käteni... Olin kompastua yhteen niistä useasta roskapussista jotka levittivät lempeää tuoksuaan eteiseen. Astahdin sen pari metriä mikä keittokomeroon oli ja huomasin, että käteni tuskin mahtuu hanan ja tiskivuoren väliin. Muistan elävästi myös miltä tiskipöytään liimautuneet ja kuivuneet kurkkusiivut näyttivät. (Myöhemmin siivoustyötä tehdessäni sain myös kokea miten ihana sellaisia on raapia irti...) Vessassa minua vastaan tuli ehkä poikamieskämppiä lukuunottamatta saastaisin WC johon olen koskaan törmännyt. Tässä vaiheessa oman huoneeni siisteys ei enää juuri minua kiinnostanut, kävin vilkaisemassa tuota 9 neliön koppia josta oli tulossa minun omaa aluettani ja elämäni keskus ja turvapaikka jatkossa. Heti kotiinpäästyäni täytin yksiöhakemuksen. Valehtelematta ennen kun olin riisunut kenkiä jalastani.

Tuossa tarinassa onnellinen loppu oli se, että kyseinen sottapytty muutti pois kuukauden kuluttua, sinä aikana kämpilläni ei ollut kun patja, asuin kotona vielä kuukauden kauemmin. Seuraava kämppis oli sellainen hiljainen, hajuton ja mauton hiiri jota en kovin montaa kertaa nähnyt edes muistaakseni, sain yksiön puolen vuoden soluasumisen jälkeen.


Kuvani kimppakämppäämisestä ei siis ollut alunperinkään kovin ruusuinen, mutta ajattelin, että kun edellinen kerta oli niin kammottava on tämän kokemuksen oltava parempi. Kaikkihan me ollaan sentään nyt aikuisia ihmisiä! Oi kuinka väärässä olinkaan...

torstai 5. tammikuuta 2012

Aikataulutuksen mahdottomuudesta

Tämä päivä ei ole mennyt oikein putkeen.
Ensin tein jotain mitä vihaan ylipäätään hyvin paljon, eli vaihdoin verhot. Siihen meni sen verran aikaa, että pelkäsin myöstyväni salitreffeiltäni. No, tämä pelko osoittautui aiheettomaksi.

Olin kuitenkin kaukaa viisas; koska salitreffikumppanistani ei ollut koko aamupäivän aikana kuulunut yhtään mitään otin puhelimen mukaan, mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin.  (Osittain koska tiedän salikaverini olevan krooninen myöhästelijä ja minä hyvissäajoinolija, joten tiesin ehtiväni selata päivän lööpit puhelimella ennen kun henkilö ehtii paikalle.) 


Siinä aulassa hetken istuttuani sain viestin, jossa salikaverini kertoi, että oli tullut vieras eikä hän ollut päässyt ilmoittamaan, ettei ehdi sovittuun. Tässä vaiheessa minulla meinasi levitä pää. Kuka on sellainen vieras, jolle ei voi sanoa, että on sopinut muuta ja lähettää yhden tekstiviestin, ettei toinen joudu odottamaan sovittua turhaan? Olisihan sekin vituttanut, että toinen tekee täydet oharit, mutta vielä enempi vituttaa se, ettei se edes viitsi ilmoittaa siitä! Olisinhan minä nyt hetken jälkeen ymmärtänyt täysin, että kun on kuuma miesvieras niin on kuuma miesvieras ja siinä sitten siirretään salikäyntiä kun on muuta tekemistä mielessä. Sitä minun on vaikeampi tajuta, ettei voinut sen aikaa pitää mieltä kasassa, etten olisi joutunut odottamaan turhaan.  


No, tein treenini yksin, ei siinä mitään. Paitsi, että joku hiton älykääpiö oli kääntänyt kyykkytelineen väärinpäin! Miksi hitossa, en todellakaan tajua, mutta ehkei minu tarvitsekaan. 


Lisäksi tajusin siinä ison peilin edessä kyykkäillessäni, että housuissani on joku halvatun rasvatahra... 


ps. No, rauta nousi mallikkaasti enkä oikeastaan jaksa edes olla enää vihainen, liikunnan aiheuttama endorfiinipöhnä tuhoaa moiset tunteet melko tehokkaasti.