torstai 30. joulukuuta 2010

Julkinen liikenne on perseestä ja samoin kaikki muu...

Joulu oli ja meni. Makasin viikon sohvalla katsoen leffoja ja nauraen ja rentoutuen.

Jotta verenpaineeni olisi pysynyt niissä rajoissa, että minut voidaan vielä laskea eläväksi niin piti käydä vähän autoilemassa ja toteamassa, että kaikenmaailman idiootit ne rattiin päästetäänkin. Nyt eniten pisti silmään se, ettei ihmiset osaa käyttää pitkiä tai suunnata valojaan.

Sitten tulin takaisin kotiin ja töihin. Pari ensimmäistä päivää julkisilla liikkuminen ei tuntunut kovinkaan pahalta, ehkä osittain siksi, että näin kaksilahkeista taas piitkästä aikaa ja se toimi ehkä aika hyvänä turruttimena minun ja vitutuksen välillä, mutta eipä tuo sekään mikään aivan taivaallinen ihmelääke ole... Turrutin vain joka haihtuu aikanaan pois.

Ihmiset on olleet yllättävän hyvällä tuulella, joitain perustapauksia lukuunottamatta ei ole töissäkään juuri ollut ihmeempää, ihmisillä on ollut hyvä mieli pyhien välissä.

Mutta se julkinen liikenne... Ei kapulakeinonen sentään, että osaa ottaa aivoon tuo homma. Joudun kulkemaan naapurikunnassa töissä ja koska paikallinen bussiyhtiö on juuri laajentanut toimintasädettään niin enää ei seutuvaihtolipun käyttö ole käytännössä mahdollista. Eli jos aamulla pääsen samalla bussilla töihin maksan vaan kilometritaksaisen hinnan. Takaisin tullessa sama bussi ei enää liikennöikään ja joudun vaihtamaan bussia, mutta koska vaihto-oikeuden sisältävästä lipusta on tehty ihan järetömän kallis niin minun kannattaa ostaa ennemmin ensin kuntarajan ylittämiseen oikeuttava bussilippu ja sitten vaihtoyhteyteen lippu jolla minulla on oikeus matkustaa kotiin. Aivan järetöntä touhua. Etenkin kun samasta matkasta maksan takaisintullessa melkein kaksinkertaisen hinnan. Maksettua itseni kipeäksi siitä ilosta, että saan seisoa tuolla paleltumassa olisi toki toivottavaa, että ne saamarin jatketut autot tulisi edes ajoissa sinne pysäkille, mutta ei. Aikatauluihin ei voi luottaa pätkääkään, ne on alustavia aikoja ja sisältää vähintään viiden minuutin heiton puoleen tai toiseen.

Ja tämänkin saamarin ketuttuksen voisin vielä kestää jos tuo kaksilahkeinen ei olisi sellainen kun on. Olen tavannut miehen joka kovasti vaikuttaa olevan kaikkea sitä mitä mistä olen miehessä ikinä haaveillut ja vielä vähän enemmän... Ja se pahuksen kusipää-ääliö vielä tuntuu olevan kiinnostunut minusta. Ja tämähän siis ei missään muotoa millään tavalla aiheuta minussa mitään lämpimiä pieniä väristyksiä kun toinen suukottaa aamulla, toivottaa hyvää työpäivää  ja lähettää vielä perään viestin, että oli iloinen kun tulin. Ei tämä aiheuttaa minussa ääretöntä ahdistusta ja vitutusta. Minä olen pessimisti, minun elämässäni ei tapahdu tuollaisia asioita. Minun elämääni ei kuulu miehiä jotka hankkivat vartavasten lempiherkkujani ja hymyilevät minulle kun teen jotain idioottimaista. Minä en tahdo! Minä en ollut suunnitellut tällaista! Ei tämän näin pitänyt mennä! Minusta piti tulla vanha kurttuinen katkeroitunut vanhapiika joka voi hutkia toisia kepillä. Eikä höperöä ihastunutta lahopäätä joka hymyilee typerästi löytäessään laukustaan pitkiä hiuksia jotka ovat keskimäärin viisi kertaa niin pitkät kun omani. Minä en ala. No, vielä on toivoa, että se idiootti saa jostain taivaasta lahjoituksena pienen hippusen järkeä ja karkaa tiehensä.... Eikö olekin?

perjantai 17. joulukuuta 2010

Hups!

Mietin, että näenkö edelleen unta vai onko aprillipäivää siirretty minulle kertomatta...

Joku raja tuohon holoamiseen kiitos! Arvoisa peruspalveluministerimme kun on kovin huolissaan siitä, että ihmisten humaltuvat tahtomattaan ja vahingossa kun juovat hanaviinejä ja siksipä niihin pitäisi saada jonkinnäköiset mittarit. En ole itse lopullista ideaa vastaan, onhan se mukava tietää monestakin syystä minkä verran sitä lientä on vielä pönikässä jäljellä, mutta jos perustelut on sitä luokkaa, että ihmiset saattaa vahingossa tulla humalaan juodessaan alkoholia niin... *syvä huokaus*

Ensinnäkin jos ei aikuinen ihminen tiedä alkoholin päihdyttävästä vaikutuksesta niin voidaan olla jo hyvin huolissaan perussiviostystasosta ja Pisatulokset alkaa olla aika yhtä tyhjän kanssa.

Toisekseen arvoisan peruspalveluministerin kannattaisi kavuta alas norsunluutornistaan ja vilkaista taas vaiheeksi minkä kansan asioista on päättämässä. Humalahakuisesti juovalle kansalle kun tuskin se humala tulee kovin suurena yllätyksenä.

Ei ihmisiä nyt oikeasti voida ihan kaikessa holhota. Jossain tulee vastaan se kohta jossa ihmisen on itse otettava vastuu itsestään ja minusta tuo nyt ainakin kuuluu niihin asioihin. Jos ei osaa sitä alkoholia ottaa niin ei siihen paljon mikään mitta-asteikko sen pänikän kyljessä auta. Jos ihminen haluaa juoda itsensä humalaan hän juo itsensä humalaan. Selityksiähän toki on, mutta en oikein osta tuota teoriaa siitä, ettei ihminen osaisi laskea niitä juotuja lasillisia ilman mitta-asteikkoa. Jos se humala siinä kuudennen lasin kohdalla tulee yllätyksenä saa minusta kyllä syyttää ihan vaan itseään.

7. Musiikki

Henki ja elämä. Ei muuta kommentoitavaa. 
Minulla soi musiikki suunnilleen aina kun olen hereillä ja yksikseni enkä tee mitään mikä vaatii muun kuulemista. Musiikki on yksi suurimpia tunteidenherättäjiä. Se saa itkemään ja hymyilemään. Sen avulla voi vaikuttaa mielialaansa ja se piristää tai rauhoittaa tarpeen mukaan. Musiikki on minulle ihan äärettömän tärkeää. 

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Joululahjat

Minulla on viha-rakkaussuhde joululahjoihin. Okei, melkein kaikkiin muihinkin lahjoihin.

Joululahjojen hankinta on kamalaa jos ei tiedä mitä vastapuoli haluaa. Olen viimeisen päälle tylsä ja törppö ja kysyn suosiolla lahjansaajan mielipidettä lahja-asioissa. Joululahjoja tosin en hanki nykyään kun perheelle ja parille lähimmälle ystävälle, joiden määrä näin joulun alla on huvennut sitä tahtia, että taidan laskea ne kahdella sormella. Pidän jouluostoksista ja lahjojen antamisesta, mutta vihaan ajatusta, että hankin jotain mistä saajapuoli ei pidä pätkääkään eikä sitten hienotunteisuuttaan kehtaa heittää saamaansa hirvitystä roskiinkaan. Minä en kuitenkaan luota siihen, että tuntisin ystäväni tai edes perhettäni niin hyvin, että voisin mennä ostamaan niille jotain vaatteita tai sisustustavaraa tai jotain ei-yleishyödyllistä ja tiedettävästi tarvittavaa. Tänä vuonna tein (taas) julman soittokieroksen ja kysyin perheenjäseniltä yksi kerrallaan mitä ne tahtoo. En tahdo täysin luopua joululahjaideasta ja jos löydän jotain pientä mikä voisi läheistäni ilahduttaa saatan sen ostaa, mutta mitään isompaa en viitsi viedä. Uskon, että pikkusiskoani ilahduttaa huomattavasti enemmän DVD-boksi jonka tiedän hänen haluavan (ja jota hänellä ei tarkastuksen mukaan vielä ole) kun joku satunnainen turha koriste-esine. Ainut joka tänävuonna ei tiedä tarkkaan mitä saa on isäni, mutta koska hän on onnekseni vähäsanainen suomalainen mies hän ei uskalla tai kehtaa valittaa vaikkei lahja olisi mieleinen vaan hymyilee karuun tapaansa ja toteaa, että "tätäpä minulla ei tainnut vielä ollakaan." Läheisille lahjojen ostaminen on vaikeaa kun pitäisi keksiä jotain persoonallista ja kivaa ja jotain mistä ihmisten oikeasti pitävät. Minun mielikuvituksellani.. Älkää unta nähkö!

No nyt sitä ongelmaa ei onneksi ole edes, mutta kaikkein kauheinta on ostaa lahjoja seurustelukumppanille tai hänen vanhemmilleen. Seurustelukumppaneille olen yleensä käyttänyt samaa kaavaa kun perheenkin kanssa, jos on saanut minut niin hyvin koukkuun, että on saanut minut luopumaan näennäisesti vapaudestani niin luulisi jo siinä vaiheessa tietävän millainen olen ja kestävän sen. Seurustelukumppanien vanhemmat ja muut vastaavat ovatkin sitten niitä jotka saavat minulta lähinnä kynttilöitä tai jotain pientä naposteltavaa. Tärkeintä on, että voin hyvällä omatunnolla antaa lahjan josta ei jää jälkiä mihinkään, aina parempi jos sen voi tuikata tuleen ihan luvallisesti.

Nykyään ihmisillä tuntuu muutenkin olevan niin äärettömän paljon tavaraa, eikä kukaan oikeasti tarvitse enää mitään. Ennemmin vien ystäväni syömään laskuuni ja vietän siinä sivussa itse hauskan illan kun lahjoitan jotain ylimääräistä krääsää kaappien täytteeksi. Onpahan sitten tekosyy vaatia nuita ihmisiä viettämään aikaa kanssani.

Minä en oikeastaan kaipaa itse lahjoja, joskus ihmiset yllättävät, mutta en voi sietää ylimääräistä krääsää kun olen niin pahuksen huono heittämään sitä pois, minulla on ihan liikaa tavaraa muutenkin koska olen hamsteri pahimmasta päästä. Lisäksi kun olen esteetikko niin kaiken pitää sopia kaikkeen ja värit on melko tarkkaan valittuja. Satunnaisia poikkeuksia on, jos joku löytää kokoelmiini jotain niin olen enemmän kun otettu. En kuitenkaan kamalasti kaipaa lahjoja itse.

Olen kokenut muutamia vaivaantuneita hetkiä kun joku on lahjoittanut minulle jotain aivan ihanaa hänen mielestään ja itse olen nieleskellyt miettien mihin hittoon survon sekin romun kun ihminen on häipynyt näkyvistä ja pitääkö minun oikeasti pistää se esille jonnekin kun unohdan kuitenkin nostaa sen esille seuraavan kerran kun ihminen tulee käymään. Olen parhaani mukaan koittanut itse säästää ihmisiä vastaavilta kokemuksilta ja tosiaan pyrkitynyt viemään ainoastaan lahjoja jotka on toivottuja tai joista pääsee eroon ilman viattomia "Mitäs sille rakastamallesi esineelle X jonka toin on tapahtunut?" -kyselyitä.
 
6.Perhe ja ystävät


Kenelläkään ei varmaan ole liikaa ystäviä. Minä olen aina ollut erakkoluonne eikä minulla ole kamalan laajaa ystävä- ja tuttavapiiriä, enkä noin rehellisesti kaipaakaan kamalasti ihmisiä ympärilleni. Voin ihan rehellisesti myöntää joskus olleeni jopa yksinäinen, mutta se ei varmaan minuun ole vaikuttanut samoin kun miten se voisi vaikuttaa joihinkin toisiin ihmisiin.

Olen onistunut keräämään ympärilleni kourallisen ihmisiä jotka hyväksyvät minut sellaisena kun olen. Sellaisia ihmisiä jotka edes jollakin tavalla ymmärtävät minua ja jotka eivät vituta minua valtaosaa ajasta. Jotka ymmärtävät, että vaikka en ole soittamassa parin päivän välein, en edes viikoittain olen silti olemassa eikä hiljaisuuteni tarkoita mitään sen kummepaa, on vain kausi, etten jaksa pitää yhteyttä kamalasti. Se ei merkitse hätätilaa tai katastrofia, minä nyt vain olen sellainen. Olen silti täällä jos joku minua tarvitsee.

Perheeni on minulle tärkeämpi kun moni muu tärkeä asia yhteensä. On ihana mennä kotiin ja kuulla terävää kritiikkiä heti ulko-ovelta asti. Harva ihminen uskaltaa sanoa minulle asioita suoraan ja tämä onkin yksi niitä yhdistäviä tekijöitä mitä tulee perheeseen ja ystäviin, turha kainostelu ei kuulu tyyliin. Jos ei uskalla sanoa mitä on sanottavana ei homma voi toimia kovin kauaa minun kanssani. Minulle tärkeille ihmisille yhteistä on myös se, että he kaikki saavat minut, vannoutuneen hapannaaman, nauramaan ja vastavuoroisesti ymmärtävät minun kuivaa ja huonoa huumoriani.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Tympii...

Päätin, että tänään on hyvä päivä. Vaikka hampaat irvessä. Ja no, siihenhän se aika pitkälti menikin.

Minulla oli eiliseksi suunniteltua menoa kaksilahkeisen kanssa, mutta koska herra oli taas vaihteeksi vetänyt jostain herneen nenäänsä ja todennut, etten jostain mystisestä syystä tahdo tavata sitä se oli sitten mennyt ja hoitanut itselleen muuta puuhaa. Tästä luonnollisesti ilmoitti erittäin hyvissä ajoin, eli viesti "ei sitten vissiin nähä" ilmestyi puhelimeeni tunnin varoitusajalla. No ei sitten nähty ei. Saatiin sitten sumplattua tuokin asia jotenkin niin, että loppuillasta menin hyvillä mielin nukkumaan vaikka kiehuin raivosta alkuillan. (Saattaa olla, että kauniisti ilmaistu "minä sitten voisin lähtä kanssasi shoppaamaan huomenna" pehmitti minua aika tavalla.)

No, se oli pohjustus tälle loistavalle päivälle joka on kyllä pyrkinyt niin viimeiseen asti vastustamaan, ettei mitään järkeä.

Aamulla oli KUUMA, täällä, minun kämpssäni oli oikeasti kuuma. Tätä ihmettä ei sitten olekaan hetkeen tapahtunut, että tässä kämpässä pääsisi sulamaan.

Sain tapella lääkäriajasta oikein kunnolla, lisäksi unohdin sen "nämä lääkkeet pitäisi saada ensiviikoksi tai kuolo tulee"-reseptin kotiin. Sain kuitenkin puhuttua kivan hoitajan selittelemään tätä lääkärille joten saan hakea reseptin alkuviikosta. Lisäksi sain varattua toisen niistä kahdesta labra-ajasta jotka tarvitsen. Hienoa.

Minulla oli siis tarkoitus mennä shoppaamaan kaksilahkeisen kanssa, mutta sille tuli sitten muuta tekemistä. Tällä kertaa minä itse onnistuin käyttäytymään niin perinaisellisesti, että hävettää. Vetäisin herneen turhankin syvälle kitusiini ja tein jotain mitä en normaalisti tee: lähetin kaksilahkeiselle kitinäviestin. Hävetti heti suoriltaan koska herralla oli ihan oikea syy perua. No, tämä asia saatiin ratkaistua kai jotenkuten, en nyt sitten tiedä mikä vastapuolella on mieliala tästä asiasta, mutta se selvinnee viimeistään siinä vaiheessa kun mitään ei enää kuulu. Mutta harmitti, harmitti niin viimisen päälle kun ehdin jo oikeasti odottaa, että näen sen vihoviimeisen kiusankappaleen tänään. Olen sekoamassa, tiedän.

No sitten koitin etsiä joululahjoja perheelle ja läheisille mikä on muuten vihoviimeistä puuhaa noin kaiken päälle. Tarvoin kaupoissa likemmäs kolme tuntia enkä löytänyt mitään järkevää, mutta tapoin kyllä jalkani lempikorkkareillani.

Sitten tulin kotiin ja olen kutonut sukkia. 
Kyllä, olen ehdottomasti tulossa hulluksi...




5. Joulu

Minä olen pohjimmiltani jouluihminen. Joka ikinen vuosi se ärsyttää minua, mutta pidän lahjapapereiden kanssa säätämisestä, joulutähdestä ikkunassa ja siitä, että  jouluaattona tietää tasantarkkaan mitä siellä pöydässä on. Minä pidän jopa joululauluista pienissä erissä ja satunnaisesti esitettyinä. Rakastan kuvakalentereita joissa isoon kuvaan tulee aina jotain lisää. Tämän joulun Mauri Kunnas -kalenterini tosin tuotti pettymyksen, sen luukkujen takaa ilmestyy vain ihan normaaleja kuvia. Onneksi postipoika oli kilttinä ja toi minulle SPR:n Kaisa Rekisen kalenterin joka ei pettänyt tänäkään vuonna. Vaikka en voi sietää joululeivonnaisia niin silti syön sinnikkäästi sen puoli piparia joka joulu, juon sen mukin glögiä ja pari joulutorttua. Katson Lumiukon ja nautin joulunajan laajasta leffatarjonnasta. Protestoin, että muovikuusi on kamala ja tahdon aidon saamatta kuitenkaan koskaan tahtoani läpi (lähinnä siitä syystä, että juuri minä olisin se, joka joutuisi kämpästä poistumaan jos se aito kuusi sisään raajattaisiin.)

 ps. Älkää pelätkö, niin sekaisin en ole, että tästä käsityöblogi muodostuisi. 

maanantai 6. joulukuuta 2010

Joskus sitä vaan ei osaa...

Jaanpa kanssanne yhden lapsuustrauman joka minulla on. Olin kova kutomaan joskus 10 vuotiaana. Kudoin äidin jämälangoista kaulaliinan kaulalinan perään ja lapasiakin parit ja tossuja ja tilkkuja ja yhden monihenkisen käärmeperheen, (olivat muuten hiton hienoja mikäli nyt oikein muistan) ja mitä kaikkea muuta sitten mahdoin kutoakaan. Muistelen, että olin jopa perin ylpeä näistä saavutuksistani. Sitten tuli se suuri päivä kun äiti lupasi opettaa minulle miten kudotaan villasukkia. Ja opetti minulle kantakavennuksen väärin. Tosin huomasi sen itsekin vasta sitten kun sukka oli valmis. Mansennuin ja traumatisoiduin tästä niin pahoin, että jätin kutomisen siihen viimeiseen villasukkaan jolle en edes koskaan saanut aikaiseksi tehdä paria. Oi nuita rankkoja lapsuusaikoja. 

Totesin taas kerran, että joskus vaan törmää niihin asioihin joita ei vaan osaa. Tai jotka osasi paremmin silloin joskus ikuisuus sitten kun oli 10 vuotias. Olen nyt näiden kaikkien vuosien jälkeen ottanut puikot kauniiseen käteen ja todennut kauhunsekaisella huvittuneisuudella, etten ole häävi käsityöihminen. En ole eläissäni nähnyt nuin järkyttävän rumaa villasukkaa kun tuo joka puikoistani on vapautumassa. Lisäksi joudun häpeäkseni myöntämään, että vaikka minulla on KUVALLINEN täysin selkokielinen suomenkielinen ohje naamani edessä en silti tajua nuista hieroglyfeistä yhtään mitään ja olen soittanut ainakin kolme paniikkipuhelua äidilleni joka on tavalliseen rauhalliseen tapaansa (tosin naurunpyrskähdysten säestämänä) koittanut minua parhaan taitonsa mukaan neuvoa tähän ikiaikaiseen naisten perustaitoon.

Ja missäkö kohti olen menossa... Olen juuri ja juuri selviytymässä kantakavennuksesta, paitsi, että olen hukannut jokusen silmukan matkalla ja toisella puikolla niitä on oman laskuoppini mukaan ihan liikaa... Lisäksi tuo neulos on täynnä reikiä ja käsialani oli varmasti kymmenen kertaa siistimpää silloin joskus 10 vuotiaana. Lisäksi en kuunnellut sitä pientäkään järjen ääntä joka koitti houkutella minua valitsemaan vähän vähemmän haasteellisen (yksivärisen ja paksumman) langan. Ja aikaa tähän pisteeseen pääseminen kesti... Ette tahdo edes tietää. (Useampia päiviä.)


Olen aika vakuuttunut, että enempi sukkaa muistuttavan kyhäelmän saisi aikaan antamalla raivohullulle koiralle lankarullan, poistumalla huoneesta 10 minuutiksi ja palaamalla takaisin tarkistamaan lopputulosta.

No, aina ei hommat mene ihan putkeen, mutta minähän en luovuta tuon kanssa, teen tuon parin loppuun, tungen ne roskiksen pohjalle ja aloitan uudet niin kauan että saan jokseenkin siedettävän lopputuloksen aikaan. Kutominen on ihan hauskaa ja terapeuttista hommaa (minun tapauksessani näemmä edellyttää taitoa nauraa itselleen ja jonkinnäköistä taipumusta masokismiin) . Mutta vielä tänäjouluna tuskin kukaan tulee saamaan minulta lahjaksi villasukkia... Eikä ehkä vielä seuraavanakaan.



4. Käsillä tekeminen

Vaikka en olekaan kädentaidoissa mitenkään äärettömän hyvä niin kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä jotka osaavat tehdä asioita käsillään. Jotka osaavat askarrella, kutoa, ommella, soittaa, tehdä ruokaa, leipoa, piirtää tai mitä tahansa muuta. Harva on oikeasti hyvä alusta asti, hyväksi tullaan tekemällä ja harjoittelemalla. Kunnioitan kovasti niitä ihmisiä jotka ovat jaksaneet kehittää itseään. Se, ettei ole hyvä ei silti ole koskaan estänyt minua tekemästä... Joskus tosin olisi ehkä syytä, mutta noh. Minä nautin kokkaamisesta, minä nautin tuon villalankakerän näpläämisestä ja sen kanssa leikkimisestä vaikka lopputulos onkin kaukana mistään tunnistettavasta. Olen ihan viimeaikoina taas antanut itselleni luvan kokeilla uusia juttuja. Kuten nyt vaikka tuo reilun vuosikymmenen tauon jälkeen taas puikkoihin tarttuminen. Joskus on vain niin valtavan motivoivaa nähdä suoraan se mitä saa aikaiseksi, vaikkei se nyt mitään päätähuimaavaa olisikaan. Toisaalta kun katsoo kaikkea sitä mitä ihmiset ovat ihan vaan viitseliäisyyttään luoneet toisten ja itsensä iloksi käsillään saa minut ajattelemaan kuinka paljosta maailma jäisi paitsi jos kaikkea arvoitaisiin vain tuottavuuden perusteella.

ps. Lisään tähän nyt sitten vielä yhden asian joka minua ärsyttää. En voi sietää sitä, että ravintolassa joku arvostelee kaikkea kokin tekemää, yleisimmin kommenttina "no tämänhän olisi voinut tehdä kotonakin". Arvostus sille ammattilaiselle siellä, miksi ylipäätään lähteä syömään ravintolaan jos kaiken voisi vain tehdä kotona? Pysyisi sitten siellä kotona?!

perjantai 3. joulukuuta 2010

Ihmissuhteet ja bunkkeri

Tahdon muuttaa kuuhun, mieluusti sille pimeälle puolelle! Tahdon jonnekin missä en joudu tasan kenenkään ihmisen kanssa tekemisiin mieluusti enää ikinä. Olen niin viimeisen päälle kyllästynyt ihmisten pikkusieluisuuteen ja muuhun kusipäisyyteen, että en vaan enää jaksa! Okei, en sentään. Joskus vaan ärsyttää suunnattomasti se, että ihmiset ei voi puhua suoraan ja vetelee herneitä nokkaansa jos jostakin syystä. No, tähän varmaan auttaa se, että olen taas viikonlopun tasan omissa oloissani ihan hiljaa ja suljen puhelimen. Katson sarjoja, luen ja kuuntelen musiikkia ja unohdan autuaasti, että näiden seinien ulkopuolella on minkään maailman elämää.

Ja miksikö minua ketuttaa. kaveripiristäni aika suuri osa koostuu miehistä, joskus mietin, että miksi ihmeessä en minäkin syntynyt kaksilahkeiseksi vaan satuin syntymään naiseksi. Epäreilua koska miehenä löytyisi niin älyttömästi paljon kivempia vaatteita ja muutenkin siinä olisi tiettyjä muitakin etuja. Toisaalta, naisena minulla on edes pienoinen mahdollisuus ymmärtää muita naisia, taito joka löytyy aika harvalta mieheltä. Toisaalta, naiset kun ei aina ihan itsekään ymmärrä toisiaan joskus eivät itseäänkään, joten sinänsä kai aika sama.

No jostain mystisestä syystä ystäväpiiriini on kuitenkin eksynyt ne pari naista.. Joiden kummankin  kanssa on nyt jotain ihan ihmeellistä säätöä. Minä en ole ihminen joka normaalisti riitelee yhtään kenenkään kanssa, saattaa kuulostaa hyvinkin kummalliselta kirjoitusteni pohjalta, mutta minun kanssani on hyvin hankala saada aikaan riitaa, pyrin puhumaan ja selvittämään asiat edes jokseenkin järkevästi ja vihaan kyräilyä. Olen toki törmännyt tähän ennenkin, kun minun kanssani ei saa riitaa aikaiseksi ihmiset sitten riitelevät kanssani kertomatta siitä minulle. Olisi vaan ihan helkkarin kiva tietää miksi ne ihmiset on vetäneet herneen nokkaansa ja kiukuttelevat! Toinen ei suostu vastaamaan edes puhelimeensa, toisen kanssa tiedän, että kun päästään oikeasti istumaan alas ja selvittämään asiat niin homma hoituu todennäköisesti oikein mallikkaasti, nyt siinä on ollut eräs kolmas osapuoli säätämässä välissä joten kommunikaatio on poikki lähinnä sen takia. Silti tämä välivaihe kun ei ole vielä päässyt istumaan alas on hyvin ärsyttävää aikaa.

Sitten on vielä se saamarin kaksilahkeinen. Jos olisin kirjoittanut tätä postausta jo eilen olisin vinkunut huomattavasti enemmän siitä kuinka se on ärsyttävä, mutta sepäs perkele meni ja muutti käytöstään kertaheitosta. En oikeasti nyt tiedä mistä tuulee, mutta olen äärettömän hämilläni. Minä olen en nyt erinomainen ihmistuntija, mutta näen yleensä ihmisistä asioita jonkin verran, osaan tulkita perusilmeet ja perus äänensävyt ja hiljaisuudet suunnilleen oikein, mutta tuota pahuksen miestä en osaa lukea en niin yhtään. Se on täysi mysteeri minulle. Enkä minä pidä mysteereistä, mikä luonnollisesti sen aivot tyhjentävän tyrmäävän ulkonäön kanssa aiheuttaa minulle kosolti harmaita hiuksia ja unettomia öitä ja täydellisen kyvyttömyyden tehdä kuten tiedän, että pitäisi, eli juosta karkuun minkä kintuista lähtee. Tästä ei tule seuraamaan mitään hyvää, mutta en minä vaan voi jättää tuota leikkiä kesken ihan vielä. Hauskinta on se, että vaikka olen periaatteessa varustettu ihan kohtuullisella itsetunnolla ja tajuan normaalisti oman arvoni niin tuon ihmisen kanssa en yksinkertaisesti tajua mitä ihmettä se näkee minussa.

3. Oma rauha 

Vaikka pidän toki ihmisten seurasta niin olen kuitenkin parhaimmillani yksin tai jonkun läheisen seurassa. Tykkään puuhastella ihan perusjuttujen äärellä, tehdä ruokaa, lukea lehtiä, istua koneella. Lempihetkiäni on kun posti tuo jonkun uuden lehden, kiiltaväpintainen paperi on liukasta sormien alla ja saan heittäytyä sohvalle viltin alle lukemaan. Tai kun olen saanut perjantaisiivouksen hoidettua, tiedän että jääkaapissa on ruokaa viikonlopuksi ja on se hetki kun voi vain olla. Vetää päälle ne vanhimmat ja kammottavimmat kotivermeet kun kukaan ei ole näkemässä. Taivas on rajana, voi valita niistä monista mukavista asioista senhetkisen lempparinsa. Voi istua katsomaan televisiota vaikka koko illaksi, istua koneella ja päivitellä blogia, pelata tai vain maata sohvalla ja olla. Ei ole kiire mihinkään. 

 

torstai 2. joulukuuta 2010

Tämä olisi pitänyt jättää katsomatta.

Katsoin tiistaina saunan ja salin jälkeen sen mitä ehdin YLEn pakkoruotsi-illasta ja eilen sitten yritin katsoa siitä sen alkupuoliskon joka jäi tiistaina illalla katsomatta. Paino sanalla yritin. Puolenvälin jälkeen aivoni vain yksinkertaisesti kiehuivat, olin niin viimeisen päälle tyrmistynyt ja aivoni löivät tyhjää, etten pystynyt jatkamaan.(Kirjoitin tätäkin juttua osittain jo keskiviikkona, mutta hermoni eivät pysyneet kasassa koko kirjoituksen kirjoittamista varten.)

Minä vastustan pakkoruotsia. Minusta ei ole yhtään ainutta sellaista oikeasti hyväksyttävää perustetta jolla voitaisiin opettaa 290 000 ihmisen (joista suurin osa osaa puhua täysin ongelmitta suomea) puhuma kieli koko kansalle. Enkä kuullut tuossa ohjelmassakaan ainuttakaan sellaista perustetta joka minut olisi vakuuttanut siitä hyödystä joka johtuisi siitä valtaisasta resurssien tuhlauksen jota nykyään tuon kielen opettamiseen käytetään.

Asun alueella jossa en ole eläissäni joutunut ruotsia puhumaan. Olen niitä ihmisiä joille kieltenopiskelu on tuskastuttavan vaikeaa. Olen Ruotsissa jonkin verran käynyt enkä ole sielläkään eläissäni ruotsia käyttänyt, kielitaitoni ollessa mitä on tulen huomattavasti paremmin toimeen englannilla. Minulla on lukiosta lappu jossa suullinen ruotsintaitoni on rankattu arvosanalla "hyvä". Silti en osaisi tilata kahvia ravintolassa saati pääsisi sairaalaan jos minun pitäisi se ruotsiksi hoitaa. Katson pakkoruotsin kouluaineena melkolailla hyödyttömäksi. Minulla ei ole kertakaikkisesi mitään kieltenopetusta, Ruotsia, ruotsinkieltä tai suomenruotsalaisia vastaan. Minusta olisi vain ehdottomasti parempi jos kieltenopiskelussa siirryttäisiin pakkojen sijasta järjestelmään jossa jokainen oppilas voisi vanhempiensa kanssa päättää opiskeltavat kielet. Uskoisin sen parantavan sekä ruotsinkielen taitamisen tasoa, että opiskelijoiden motivaatiota heidän kokiessaan kielivalintansa heitä itseään hyödyttäviksi eikä pakolla päätetyiksi.

Poimin tuosta ohjelmasta joitain sellaisia väitteitä joita en sulata. Ajattelin kommentoida niitä jonkin verran.

"Ruotsi on tärkeä kieli osata."
"Ruotsinkielestä on hyötyä." 

Valitettavasti olen erimieltä. Uskon, että ruotsinkielisillä alueilla on ihan varmasti hyödyllistä osata ruotsia, mutta silti koska tässä maassa valtakielenä on Suomi ja sillä käytännössä pärjää minne menikin ja jos ei pärjää niin viimeistään englannilla pärjää en näe ruotsia niin hyödylliseski oppiaineeksi, että siihen kannattaisi uhrata nykymuodossaan niin paljon opetusresursseja, etenkään kun jos matkustaa Ruotsiin ei välttämättä tule ymmärretyksi kouluruotsilla. Meille kun ei opeteta Ruotsin ruotsia vaan suomenruotsia. Nykyisessä globaalissa maailmassa ja etenkin pohjoisissa maissa tulee äärettömän hyvin toimeen englannilla. 


"Ruotsi kuuluu yleissivistykseen."
"Ruotsinkieli kuuluu kulttuuriimme."
"Meillä on yhteinen historia Ruotsin kanssa."
"Olemme kaksikielinen maa."
"Niin on aina ollut."
"Meillä on oikeus opetella ruotsia."

Minusta perusteena "koska niin on aina ollut" on jokseenkin huono. Kaikki edellämainitut kun pohjaavat siihen ajatukseen, että kun kerran on jotain päätetty niin asiantilan tulee pysyä sellaisena juuri siksi, että se päätös on jo joskus tehty, ei siksi, että sillä olisi enää varsinaisesti merkitystä. Siitähän koko keskustelussa on kyse, keskustella siitä, onko tuo vanha järjestelmä enää hyödyllinen ja tarpeellinen. Suomella on historiaa monen muunkin maan kanssa, Suomessa on monta muutakin kielivähemmistöä. Jos ainoa peruste ruotsin erikoisasemalle on se, että "niin on aina ennekin ollut" se ei mielestäni ole riittävä. Ruotsin kielen nykyasema on poliittinen päätös ja poliittisella päätöksellä se voitaisiin myös purkaa. Miksei ole purettu vaikka tutkimusten mukaan suurin osa kansasta niin haluaisi. Siksi, ettei siellä eduskunnassa kovinkaan monessa asiassa juuri kuulostella mitä mieltä kansa asioista on.


"Kieltenopiskelu on aina hyödyksi."
"Ruotsin opiskelu helpottaa muiden kielten opiskelua."
"Ruotsin opiskelu ei ole mistään muusta pois."
"Koskaan ei voi tietää mihin maailmassa joutuu." 


Tässä vaiheessa minulla alkoi sulaa aivot. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kieltenopiskelusta on hyötyä. Kielitaito on avain maailmalle. Ja juuri tässä on minun suurin perusteluni sille, miksi se pakkoruotsi on niin pahasta, se nimenomaan vie niitä resursseja siltä kieltenopiskelulta. Ruotsi on pieni kieli, ihan siinä kun suomikin on kielenä hyvin harvinainen. Miksi ihmeessä meidän pitäisi oman kielemme lisäksi opetella joku toinenkin marginaalikieli kun sen ajan voisi käyttää jonkun suuremman valtakielen opiskeluun jolta maailmalla puhuu huomattavasti useampi tai jonka pohjalta pystyy kommunikoimaan huomattavasti suurempien ihmisjoukkojen kanssa? Se aika minkä ihminen tuhlaa ruotsin opetteluun olematta siihen motivoitunut tai pitämättä sitä hyödyllisenä voi olla pois jonkun toisen kielen tai jonkun muun tarpeellisemman taidon opettelulta. Jos ihminen katsoo tarvitsevansa ruotsia hän opiskelee sitä ruotsia, ei sitä mahdollisuutta saa viedä pois, mutta mielestäni jos ihminen ei katso tarvitsevansa jotain kieltä yhtä paljon kun toista on väärin pakottaa hänet sitä opiskelemaan.

Perustelu, että ruotsin osaaminen helpottaa muiden kielien opiskelua voi olla jossain määrin totta, mutta mielestäni se kyllä menee enemmänkin niin, että minkä tahansa kielen opiskelu helpottaa toisen opiskelua. Lisäksi jos tahdon oppia saksaa uskon, että päädyn parempaan lopputulokseen opiskelemalla 4 tuntia saksaa sen sijaan, että opiskelisin 2 tuntia ruotsia ja 2 tuntia saksaa.

Perustelu "koskaan ei voi tietää mihin joutuu" on naurettava. Täysin totta sinänsä, mutta pitäisikö meidän sitten opiskella kaikkia mahdollisia kieliä koska kukapa sitä välttämättä heti peruskoulun alkupuolella tietää, että meinaa muuttaa vaikkapa Brasiliaan joskus vuosien päästä? Tokihan maantieteellinen sijaintimme vaikuttaa siihen, että on ehkä todennäköisempää joutua Ruotsiin kun Meksikoon, mutta kielellisesti taas on huomattavan paljon todennäköisempää törmätä ihmiseen joka osaa esimerkiksi espanjaa tai ranskaa kun ruotsia. Ihminen on siitä mielenkiintoinen otus, ettei kykymme oppia katoa koskaan. Ihminen voi opetella uuden kielen vielä kuolinvuoteellaankin, joten jos ihminen muuttaa ruotsinkieliselle alueelle hän varmasti sen kielen opettelee, ellei muuten tule siellä toimeen. Sama pätee muihin kieliin ja muihin alueisiin.

"Miksi kukaan ei puhu muista aineista pakko-etuliitteellä, miksei puhuta pakkomatikasta tai pakkobilsasta?"

Sinänsä ihan hyvä kysymys. Varmasti on paljon ihmisiä jotka eivät pidä matematiikasta tai biologiasta, mutta jokaiselle kuitenkin on ihan konkreettisesti hyödyksi tietää miten elimistö toimii ainakin summittaisesti ja osata laskea yksinkertaisia laskutehtäviä. Lisäksi ketään ei pakoteta peruskoulun jälkeen enää lukemaan matematiikkaa jatko-opiskelupaikassa jos se ei valittuun alaan mitenkään liity. Ruotsista taas ei pääse eroon ihan niin helposti. Lisäksi ruotsin kanssa ongelmana on vähän se, että siitä voi olla muodollinen hyöty mutta ilmankin pärjää. Toki voi olla, että ei koskaan joudu käymään itse kaupassa tai joudu koskaan tekemisiin hengittämisen kanssa, mutta uskon nuiden ihmisten olevan aika harvassa.

"Jos pakkoruotsi poistettaisiin ihmiset ei enää lukisi sitä."

Mistäköhän tämäkin sitten mahtaisi kertoa? Siitä, että ihmiset ei koe sitä kieltä tarvitsevansa siinä määrin, että heidän kannattaisi sitä lukea? Että heille joku toinen asia tai osaaminen tuntuu tärkeämmältä? Ja jos ihmiset ei tunne tarvitsevansa ruotsia niin miksi ihmeessä se pitää sitten pakolla pitää hengissä?

"Se on tasa-arvoista, että kaikki osaavat ruotsia."
"Kaikki tarvitsevat ruotsia."
"Millä sitten turvataan ruotsinkieliset palvelut?"

Keksustelussa minua hämmästytti aika paljon, että ruotsinkielen puolustajissa argumentit pyörivät niin paljon sen ympärillä, että mitkä oikeudet suomenruotsalaisilla on ja hyvin paljon perustelut olivat hyvinkin henkilökohtaisia. Totta kai näin on, heidän edustaanhan tässä on kyse. Silti tuossa perustelussa oikeasti hukkuu se pääasia, suomessa on 290 000 ruotsinkielistä. Se on sen suunnilleen 5% suomalaisista. Suomessa puhutaan ohjelman mukaan noin 200 eri kieltä. Venäjää äidinkielenään puhuvia on käsittääkseni jo enemmän kun ruotsia puhuvia. muoks. Tämä ei tainnut pitää paikkaansa, siksi korjaus. Nuo ruotsinkieliset ovat asettuneet hyvin pienille alueille. Miksi siis kaikkien suomalaisten suomenkieltä pääkielenään puhuvien pitäisi opiskella kieltä jota lopulta tarvitaan hyvin pienillä alueilla? Ruotsinkielisten vähemmistö on lopulta kuitenkin niin pieni, että suurin osa heistä osaa täysin ongelmitta suomea ja motivaatio sen kielen oppimiseen on jo muutenkin täysin eri luokkaa kun suomenkielisillä ruotsin opiskeluun. Suomessa kun pärjää puhumalla suomea hyvin monessa paikassa jossa ei pärjää ruotsia puhumalla. Tuo "kaikki tarvitsevat ruotsia" on mielestäni äärimmäisen ylimielisesti sanottu. Minä en ole eläissäni koulun ulkopuolella tarvinnut sanaakaan ruotsia, enkä usko, että tulen ikinä tarvitsemaankaan. Osaan englantia.

Pari kommenttia joiden oli tarkoitus puhua kaksikielisyyden puolesta otti myös korvaani äärettömän paljon (eivät sanatarkkoja lainauksia):

"Ei minulle ole ollut vaikeuksia lukea ylimääräisiä kieliä vaikka puhun ruotsia ja suomea kun tulen kaksikielisestä perheestä. Kielitaidostani on ollut minulle ainoastaan hyötyä."
- Kaksikielisessä perheessä kasvanut

"Minä valitsin vapaaehtoissti ruotsin opiskelun vaikkei minun olisi edes tarvinnut."
-Maahanmuuttaja

Ja mikä nuissa minusta on pielessä? Se, että niillä koitetaan perustella pakkoa jota kumpikaan puhujista ei ole itse koskaan kohdannut. Jos on elänyt ikänsä kaksikielisessä perheessä ja oppinut sen ruotsinkielen suomenkielen rinnalla jo ihan pienestä asti niin eihän sitä voida edes verrata siihen, että sen kielen joutuu opettelemaan koulussa. En epäile yhtään, etteikö kaksikielisessä perheessä kasvaneella olisi hyötyä kielitaidostaan, ihan varmasti on, mutta ei kaksikielisessä perheessä kasvanut ja molemmat kielet jo pienestä asti oppinut ihminen voi perustella pakkoruotsin opetusta sillä, että "ei minun kieltenopiskeluani haitanunt se, että osaan ruotsia".

Toisessa kommentissa on ongelma on pääasiassa siinä, että siinä puhuja on tilanteessa johon koko keskustelulla pyritään. Vapaaehtoisuus. En minäkään koita perustella, että jos minua kiinnostaa Kiinan varhaishistoria ja olen sitä vapaehtoisesti valmis opiskelemaan kaikkien muidenkin pitäisi niin tehdä, koska se voi olla joskus hyödyllistä jossakin.

Koko keskustelun pääongelma on siinä, että ihmiset jotka oppivat kielet jo ihan varhaisessa vaiheessa tai muuten helposti perustelevat pakkoa sillä, että "hekin ovat oppineet". Minua oikein häiritsi yhden keskustelijan argumentit joista yksikään, toistan YKSIKÄÄN ei liittynyt mihinkään yleiseen aiheeseen vaan aina vain hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa. "Hänen vanha ystävänsä ei ollut saanut palvelua yhdessä Helsinkiläisessä terveyskeskuksessa yhdeltä lääkäriltä." "Hän ei itse ollut saanut palvelua ruotsiksi." "Hänen lapsensa..." ja niin poispäin. Ei poliittisia päätöksiä ja koko kansaa koskevia asioita vaan voida perustella pelkästään yhden ihmisen henkilökohtaisilla yksittäisesimerkeillä. Sama henkilö sanoi,että koska kieltenoppimiseen on tiettyt herkkyyskaudet pitäisi hänestä ruotsia alkaa opettaa jo alakoulussa A1-kielen paikalla. Siinä misssä tuolla kohdin normaalisti aloitetaan englanti tai joku muu vieras pitkä kieli. Englannin kuulema ehtii oppia myöhemminkin kun hänen lapsensakin on sen oppinut. No, minun ei tarvinne sanoa mitä mieltä olen tuosta...

Ongelmana tuntuu olevan ajattelu joko tai. Ei voi olla mahdollista, että jos pakko poistuisi silti ne ihmiset jotka kokisivat toista kieltä tarvitsevansa lukisivat sitä, että löytyisi ihmisiä jotka haluavat lukea toista kotimaista. Ruotsinkieliset eivät taida itsekään uskoa siihen, että heidän kielensä oikeasti on tarpeellinen.

Suomessa luetaan kuulema liian vähän vieraita kieliä, minusta ongelma on ihan todellinen, tunnen itseni lisäksi monta sellaista ihmistä jotka jättivät muiden vieraiden kielten lukemisen koksa eivät tunteneet pystyvänsä keskittymään useampaan kieleen kunnolla. Minä olisin hyvin mielelläni lukenut koulussa venäjää, ranskaa tai espanjaa. Kielitaito rapistuu jos sitä ei pääse käyttämään. Minä olen lukenut ruotsia peruskoulun seitsemänneltä luokalta asti, eli reilut 6 vuotta, silti ruotsinkielentaitoni on täysin olematonta koska en ole koskaan sitä kieltä päässyt tai joutunut käyttämään koulun seinien ulkopuolella. On parempi osata joku kieli hyvin kun monta huonosti. Mikä ihmeen järki on pakkoruotsilla huonontaa suomalaisten mahdollisuuksia kansainvälistymiseen? Kenen etu se on? 

Jos teillä on hyviä puolustuksia tuolle pakkokielenopetukselle niin kuulen niitä erittäin mielelläni. Haluaisin oikeasti ymmärtää mikä hyöty minun ja monen muun joka ei eläissään tuota kieltä tule tarvitsemaan on sitä väkipakolla lukea vuosikausia kun sen ajan olisi voinut tai voisi käyttää johonkin oikeasti hyödylliseen ja sivistävään. Jos ollaan ihan rehellisiä niin minusta olisi perustellumpaa opettaa koulussa vaikka latinaa, niin kuollut kieli kun se onkin, koska sille kielelle pohjaa niin paljon useampia kieliä.


2. Liikunta

Minulla hajoaisi pää ihan rehellisesti jos en pääsisi liikkumaan. Olen vuosia ollut sohvaperuna, mutta olen viimeisen vuoden aikana oppinut todella nauttimaan kuntosalilla käymisestä ja rullaluistelusta. Kun selkäni hajosi jonkin aikaa sitten ja jouduin pari kuukautta välttelemään salillakäyntiä meinsin hyppiä seinille. Nyt helpottaa taas ja huomaan heti olevani paremmalla tuulella. 

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Hyvää joulukuun alkua!

Nauroin vedet silmissä ja meinasin tippua tuolilta kun luin tämän. Vahingonilo on aidoin ilo, sitä on paha mennä teeskentelemään ja minä olen ihan rehellisesti äärettömän vahingoniloinen ja hyvin huvittunut.

Vielä suurempi hämmästyksen ja vahingonilon aihe minulle on se, että eikö Keskusta ihan oikeasti tajunnut miten tuossa käy? Tuohan on sama kun antaisi joukkiolle jalkapallohuligaaneja pesäpallomailat ja voittaneen vastapuolen maalivahdin ja kääntäisi selkänsä.

Yleensä vastaavia naurunpuuskia saavat aikaan lähinnä LIAMKin ja Nollavaimon verbaaliakrobaattiset suoritukset, jotka muutenkin tuovat varsin tervetullutta iloa tämän muuten niin synkän maailman keskelle.

ps. Mietin jonkinnäköistä joulukuun piristystä myös tänne, mutta koska edellä mainitsemani tahot ainakin ovat ilmeisesti jo lupautuneet tuottamaan jotain vähän tavallisuudesta ja imelyydestä poikkeavaa joulunalushupia niin taidan olla oma tylsä itseni ja vain suositella lämpimästi edellämainittuja tahoja jos kaipaa vastapainoa perusjoulusiirapille.

Voisin sen sijaan haastaa itseni ja miettiä jotain mikä on kivaa tai hauskaa tai ärsytystä aiheuttamatonta ja aiheuttaa iloa tai mukavia tunteita jokaiseen joulukuiseen postaukseeni.


1. Hyvät blogit. 


Seuraan säännöllisesti joitakin blogeja. Edellämainitut ovat ehdottomasti suosikkieni joukossa. Lisäksi minusta on ihana lukea wind-up toyn päiväkirjamaista blogia joka tuo elämän lähelle, muistuttaa siitä, että maailma menee eteenpäin ja nostaa esiin monia kauniita asioita joita en itse aina hoksaa katsoa. Samaa suuntaa edustaa Marikan kinttupolut. Seuraan satunnaisesti joitakin ihan puhtaasti poliittisia tai yksittäisiä asioita tai aihepiirejä käsitteleviä blogeja kuten Saituria ja Himoshoppaajan krapula-blogia, lisäksi aikaisemmin mainitsemani Kemikaalikimara on asiallinen ja hysterisoimaton blogi jota voin lämpimästi suositella jos ympäristössämme olevat kemikaalit kiinnostavat eikä asiapitoisuus kauhistuta.

Kaikkia en edes maininnut, mutta kaunis kiitos silti kaikille niille blogaajille jotka jaksavat ajatuksiaan nettiin raapustaa muiden ihmeteltäviksi. Kiitos myös niille satunnaisille lukijoilleni jotka jaksavat minun avautumisiani lukea ja kommentoida. Olen perin otettu.