Joskus sitä vaan ei osaa...

Jaanpa kanssanne yhden lapsuustrauman joka minulla on. Olin kova kutomaan joskus 10 vuotiaana. Kudoin äidin jämälangoista kaulaliinan kaulalinan perään ja lapasiakin parit ja tossuja ja tilkkuja ja yhden monihenkisen käärmeperheen, (olivat muuten hiton hienoja mikäli nyt oikein muistan) ja mitä kaikkea muuta sitten mahdoin kutoakaan. Muistelen, että olin jopa perin ylpeä näistä saavutuksistani. Sitten tuli se suuri päivä kun äiti lupasi opettaa minulle miten kudotaan villasukkia. Ja opetti minulle kantakavennuksen väärin. Tosin huomasi sen itsekin vasta sitten kun sukka oli valmis. Mansennuin ja traumatisoiduin tästä niin pahoin, että jätin kutomisen siihen viimeiseen villasukkaan jolle en edes koskaan saanut aikaiseksi tehdä paria. Oi nuita rankkoja lapsuusaikoja. 

Totesin taas kerran, että joskus vaan törmää niihin asioihin joita ei vaan osaa. Tai jotka osasi paremmin silloin joskus ikuisuus sitten kun oli 10 vuotias. Olen nyt näiden kaikkien vuosien jälkeen ottanut puikot kauniiseen käteen ja todennut kauhunsekaisella huvittuneisuudella, etten ole häävi käsityöihminen. En ole eläissäni nähnyt nuin järkyttävän rumaa villasukkaa kun tuo joka puikoistani on vapautumassa. Lisäksi joudun häpeäkseni myöntämään, että vaikka minulla on KUVALLINEN täysin selkokielinen suomenkielinen ohje naamani edessä en silti tajua nuista hieroglyfeistä yhtään mitään ja olen soittanut ainakin kolme paniikkipuhelua äidilleni joka on tavalliseen rauhalliseen tapaansa (tosin naurunpyrskähdysten säestämänä) koittanut minua parhaan taitonsa mukaan neuvoa tähän ikiaikaiseen naisten perustaitoon.

Ja missäkö kohti olen menossa... Olen juuri ja juuri selviytymässä kantakavennuksesta, paitsi, että olen hukannut jokusen silmukan matkalla ja toisella puikolla niitä on oman laskuoppini mukaan ihan liikaa... Lisäksi tuo neulos on täynnä reikiä ja käsialani oli varmasti kymmenen kertaa siistimpää silloin joskus 10 vuotiaana. Lisäksi en kuunnellut sitä pientäkään järjen ääntä joka koitti houkutella minua valitsemaan vähän vähemmän haasteellisen (yksivärisen ja paksumman) langan. Ja aikaa tähän pisteeseen pääseminen kesti... Ette tahdo edes tietää. (Useampia päiviä.)


Olen aika vakuuttunut, että enempi sukkaa muistuttavan kyhäelmän saisi aikaan antamalla raivohullulle koiralle lankarullan, poistumalla huoneesta 10 minuutiksi ja palaamalla takaisin tarkistamaan lopputulosta.

No, aina ei hommat mene ihan putkeen, mutta minähän en luovuta tuon kanssa, teen tuon parin loppuun, tungen ne roskiksen pohjalle ja aloitan uudet niin kauan että saan jokseenkin siedettävän lopputuloksen aikaan. Kutominen on ihan hauskaa ja terapeuttista hommaa (minun tapauksessani näemmä edellyttää taitoa nauraa itselleen ja jonkinnäköistä taipumusta masokismiin) . Mutta vielä tänäjouluna tuskin kukaan tulee saamaan minulta lahjaksi villasukkia... Eikä ehkä vielä seuraavanakaan.



4. Käsillä tekeminen

Vaikka en olekaan kädentaidoissa mitenkään äärettömän hyvä niin kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä jotka osaavat tehdä asioita käsillään. Jotka osaavat askarrella, kutoa, ommella, soittaa, tehdä ruokaa, leipoa, piirtää tai mitä tahansa muuta. Harva on oikeasti hyvä alusta asti, hyväksi tullaan tekemällä ja harjoittelemalla. Kunnioitan kovasti niitä ihmisiä jotka ovat jaksaneet kehittää itseään. Se, ettei ole hyvä ei silti ole koskaan estänyt minua tekemästä... Joskus tosin olisi ehkä syytä, mutta noh. Minä nautin kokkaamisesta, minä nautin tuon villalankakerän näpläämisestä ja sen kanssa leikkimisestä vaikka lopputulos onkin kaukana mistään tunnistettavasta. Olen ihan viimeaikoina taas antanut itselleni luvan kokeilla uusia juttuja. Kuten nyt vaikka tuo reilun vuosikymmenen tauon jälkeen taas puikkoihin tarttuminen. Joskus on vain niin valtavan motivoivaa nähdä suoraan se mitä saa aikaiseksi, vaikkei se nyt mitään päätähuimaavaa olisikaan. Toisaalta kun katsoo kaikkea sitä mitä ihmiset ovat ihan vaan viitseliäisyyttään luoneet toisten ja itsensä iloksi käsillään saa minut ajattelemaan kuinka paljosta maailma jäisi paitsi jos kaikkea arvoitaisiin vain tuottavuuden perusteella.

ps. Lisään tähän nyt sitten vielä yhden asian joka minua ärsyttää. En voi sietää sitä, että ravintolassa joku arvostelee kaikkea kokin tekemää, yleisimmin kommenttina "no tämänhän olisi voinut tehdä kotonakin". Arvostus sille ammattilaiselle siellä, miksi ylipäätään lähteä syömään ravintolaan jos kaiken voisi vain tehdä kotona? Pysyisi sitten siellä kotona?!