Julkinen liikenne on perseestä ja samoin kaikki muu...

Joulu oli ja meni. Makasin viikon sohvalla katsoen leffoja ja nauraen ja rentoutuen.

Jotta verenpaineeni olisi pysynyt niissä rajoissa, että minut voidaan vielä laskea eläväksi niin piti käydä vähän autoilemassa ja toteamassa, että kaikenmaailman idiootit ne rattiin päästetäänkin. Nyt eniten pisti silmään se, ettei ihmiset osaa käyttää pitkiä tai suunnata valojaan.

Sitten tulin takaisin kotiin ja töihin. Pari ensimmäistä päivää julkisilla liikkuminen ei tuntunut kovinkaan pahalta, ehkä osittain siksi, että näin kaksilahkeista taas piitkästä aikaa ja se toimi ehkä aika hyvänä turruttimena minun ja vitutuksen välillä, mutta eipä tuo sekään mikään aivan taivaallinen ihmelääke ole... Turrutin vain joka haihtuu aikanaan pois.

Ihmiset on olleet yllättävän hyvällä tuulella, joitain perustapauksia lukuunottamatta ei ole töissäkään juuri ollut ihmeempää, ihmisillä on ollut hyvä mieli pyhien välissä.

Mutta se julkinen liikenne... Ei kapulakeinonen sentään, että osaa ottaa aivoon tuo homma. Joudun kulkemaan naapurikunnassa töissä ja koska paikallinen bussiyhtiö on juuri laajentanut toimintasädettään niin enää ei seutuvaihtolipun käyttö ole käytännössä mahdollista. Eli jos aamulla pääsen samalla bussilla töihin maksan vaan kilometritaksaisen hinnan. Takaisin tullessa sama bussi ei enää liikennöikään ja joudun vaihtamaan bussia, mutta koska vaihto-oikeuden sisältävästä lipusta on tehty ihan järetömän kallis niin minun kannattaa ostaa ennemmin ensin kuntarajan ylittämiseen oikeuttava bussilippu ja sitten vaihtoyhteyteen lippu jolla minulla on oikeus matkustaa kotiin. Aivan järetöntä touhua. Etenkin kun samasta matkasta maksan takaisintullessa melkein kaksinkertaisen hinnan. Maksettua itseni kipeäksi siitä ilosta, että saan seisoa tuolla paleltumassa olisi toki toivottavaa, että ne saamarin jatketut autot tulisi edes ajoissa sinne pysäkille, mutta ei. Aikatauluihin ei voi luottaa pätkääkään, ne on alustavia aikoja ja sisältää vähintään viiden minuutin heiton puoleen tai toiseen.

Ja tämänkin saamarin ketuttuksen voisin vielä kestää jos tuo kaksilahkeinen ei olisi sellainen kun on. Olen tavannut miehen joka kovasti vaikuttaa olevan kaikkea sitä mitä mistä olen miehessä ikinä haaveillut ja vielä vähän enemmän... Ja se pahuksen kusipää-ääliö vielä tuntuu olevan kiinnostunut minusta. Ja tämähän siis ei missään muotoa millään tavalla aiheuta minussa mitään lämpimiä pieniä väristyksiä kun toinen suukottaa aamulla, toivottaa hyvää työpäivää  ja lähettää vielä perään viestin, että oli iloinen kun tulin. Ei tämä aiheuttaa minussa ääretöntä ahdistusta ja vitutusta. Minä olen pessimisti, minun elämässäni ei tapahdu tuollaisia asioita. Minun elämääni ei kuulu miehiä jotka hankkivat vartavasten lempiherkkujani ja hymyilevät minulle kun teen jotain idioottimaista. Minä en tahdo! Minä en ollut suunnitellut tällaista! Ei tämän näin pitänyt mennä! Minusta piti tulla vanha kurttuinen katkeroitunut vanhapiika joka voi hutkia toisia kepillä. Eikä höperöä ihastunutta lahopäätä joka hymyilee typerästi löytäessään laukustaan pitkiä hiuksia jotka ovat keskimäärin viisi kertaa niin pitkät kun omani. Minä en ala. No, vielä on toivoa, että se idiootti saa jostain taivaasta lahjoituksena pienen hippusen järkeä ja karkaa tiehensä.... Eikö olekin?

Hups!

Mietin, että näenkö edelleen unta vai onko aprillipäivää siirretty minulle kertomatta...

Joku raja tuohon holoamiseen kiitos! Arvoisa peruspalveluministerimme kun on kovin huolissaan siitä, että ihmisten humaltuvat tahtomattaan ja vahingossa kun juovat hanaviinejä ja siksipä niihin pitäisi saada jonkinnäköiset mittarit. En ole itse lopullista ideaa vastaan, onhan se mukava tietää monestakin syystä minkä verran sitä lientä on vielä pönikässä jäljellä, mutta jos perustelut on sitä luokkaa, että ihmiset saattaa vahingossa tulla humalaan juodessaan alkoholia niin... *syvä huokaus*

Ensinnäkin jos ei aikuinen ihminen tiedä alkoholin päihdyttävästä vaikutuksesta niin voidaan olla jo hyvin huolissaan perussiviostystasosta ja Pisatulokset alkaa olla aika yhtä tyhjän kanssa.

Toisekseen arvoisan peruspalveluministerin kannattaisi kavuta alas norsunluutornistaan ja vilkaista taas vaiheeksi minkä kansan asioista on päättämässä. Humalahakuisesti juovalle kansalle kun tuskin se humala tulee kovin suurena yllätyksenä.

Ei ihmisiä nyt oikeasti voida ihan kaikessa holhota. Jossain tulee vastaan se kohta jossa ihmisen on itse otettava vastuu itsestään ja minusta tuo nyt ainakin kuuluu niihin asioihin. Jos ei osaa sitä alkoholia ottaa niin ei siihen paljon mikään mitta-asteikko sen pänikän kyljessä auta. Jos ihminen haluaa juoda itsensä humalaan hän juo itsensä humalaan. Selityksiähän toki on, mutta en oikein osta tuota teoriaa siitä, ettei ihminen osaisi laskea niitä juotuja lasillisia ilman mitta-asteikkoa. Jos se humala siinä kuudennen lasin kohdalla tulee yllätyksenä saa minusta kyllä syyttää ihan vaan itseään.

7. Musiikki

Henki ja elämä. Ei muuta kommentoitavaa. 
Minulla soi musiikki suunnilleen aina kun olen hereillä ja yksikseni enkä tee mitään mikä vaatii muun kuulemista. Musiikki on yksi suurimpia tunteidenherättäjiä. Se saa itkemään ja hymyilemään. Sen avulla voi vaikuttaa mielialaansa ja se piristää tai rauhoittaa tarpeen mukaan. Musiikki on minulle ihan äärettömän tärkeää. 

Joululahjat

Minulla on viha-rakkaussuhde joululahjoihin. Okei, melkein kaikkiin muihinkin lahjoihin.

Joululahjojen hankinta on kamalaa jos ei tiedä mitä vastapuoli haluaa. Olen viimeisen päälle tylsä ja törppö ja kysyn suosiolla lahjansaajan mielipidettä lahja-asioissa. Joululahjoja tosin en hanki nykyään kun perheelle ja parille lähimmälle ystävälle, joiden määrä näin joulun alla on huvennut sitä tahtia, että taidan laskea ne kahdella sormella. Pidän jouluostoksista ja lahjojen antamisesta, mutta vihaan ajatusta, että hankin jotain mistä saajapuoli ei pidä pätkääkään eikä sitten hienotunteisuuttaan kehtaa heittää saamaansa hirvitystä roskiinkaan. Minä en kuitenkaan luota siihen, että tuntisin ystäväni tai edes perhettäni niin hyvin, että voisin mennä ostamaan niille jotain vaatteita tai sisustustavaraa tai jotain ei-yleishyödyllistä ja tiedettävästi tarvittavaa. Tänä vuonna tein (taas) julman soittokieroksen ja kysyin perheenjäseniltä yksi kerrallaan mitä ne tahtoo. En tahdo täysin luopua joululahjaideasta ja jos löydän jotain pientä mikä voisi läheistäni ilahduttaa saatan sen ostaa, mutta mitään isompaa en viitsi viedä. Uskon, että pikkusiskoani ilahduttaa huomattavasti enemmän DVD-boksi jonka tiedän hänen haluavan (ja jota hänellä ei tarkastuksen mukaan vielä ole) kun joku satunnainen turha koriste-esine. Ainut joka tänävuonna ei tiedä tarkkaan mitä saa on isäni, mutta koska hän on onnekseni vähäsanainen suomalainen mies hän ei uskalla tai kehtaa valittaa vaikkei lahja olisi mieleinen vaan hymyilee karuun tapaansa ja toteaa, että "tätäpä minulla ei tainnut vielä ollakaan." Läheisille lahjojen ostaminen on vaikeaa kun pitäisi keksiä jotain persoonallista ja kivaa ja jotain mistä ihmisten oikeasti pitävät. Minun mielikuvituksellani.. Älkää unta nähkö!

No nyt sitä ongelmaa ei onneksi ole edes, mutta kaikkein kauheinta on ostaa lahjoja seurustelukumppanille tai hänen vanhemmilleen. Seurustelukumppaneille olen yleensä käyttänyt samaa kaavaa kun perheenkin kanssa, jos on saanut minut niin hyvin koukkuun, että on saanut minut luopumaan näennäisesti vapaudestani niin luulisi jo siinä vaiheessa tietävän millainen olen ja kestävän sen. Seurustelukumppanien vanhemmat ja muut vastaavat ovatkin sitten niitä jotka saavat minulta lähinnä kynttilöitä tai jotain pientä naposteltavaa. Tärkeintä on, että voin hyvällä omatunnolla antaa lahjan josta ei jää jälkiä mihinkään, aina parempi jos sen voi tuikata tuleen ihan luvallisesti.

Nykyään ihmisillä tuntuu muutenkin olevan niin äärettömän paljon tavaraa, eikä kukaan oikeasti tarvitse enää mitään. Ennemmin vien ystäväni syömään laskuuni ja vietän siinä sivussa itse hauskan illan kun lahjoitan jotain ylimääräistä krääsää kaappien täytteeksi. Onpahan sitten tekosyy vaatia nuita ihmisiä viettämään aikaa kanssani.

Minä en oikeastaan kaipaa itse lahjoja, joskus ihmiset yllättävät, mutta en voi sietää ylimääräistä krääsää kun olen niin pahuksen huono heittämään sitä pois, minulla on ihan liikaa tavaraa muutenkin koska olen hamsteri pahimmasta päästä. Lisäksi kun olen esteetikko niin kaiken pitää sopia kaikkeen ja värit on melko tarkkaan valittuja. Satunnaisia poikkeuksia on, jos joku löytää kokoelmiini jotain niin olen enemmän kun otettu. En kuitenkaan kamalasti kaipaa lahjoja itse.

Olen kokenut muutamia vaivaantuneita hetkiä kun joku on lahjoittanut minulle jotain aivan ihanaa hänen mielestään ja itse olen nieleskellyt miettien mihin hittoon survon sekin romun kun ihminen on häipynyt näkyvistä ja pitääkö minun oikeasti pistää se esille jonnekin kun unohdan kuitenkin nostaa sen esille seuraavan kerran kun ihminen tulee käymään. Olen parhaani mukaan koittanut itse säästää ihmisiä vastaavilta kokemuksilta ja tosiaan pyrkitynyt viemään ainoastaan lahjoja jotka on toivottuja tai joista pääsee eroon ilman viattomia "Mitäs sille rakastamallesi esineelle X jonka toin on tapahtunut?" -kyselyitä.
 
6.Perhe ja ystävät


Kenelläkään ei varmaan ole liikaa ystäviä. Minä olen aina ollut erakkoluonne eikä minulla ole kamalan laajaa ystävä- ja tuttavapiiriä, enkä noin rehellisesti kaipaakaan kamalasti ihmisiä ympärilleni. Voin ihan rehellisesti myöntää joskus olleeni jopa yksinäinen, mutta se ei varmaan minuun ole vaikuttanut samoin kun miten se voisi vaikuttaa joihinkin toisiin ihmisiin.

Olen onistunut keräämään ympärilleni kourallisen ihmisiä jotka hyväksyvät minut sellaisena kun olen. Sellaisia ihmisiä jotka edes jollakin tavalla ymmärtävät minua ja jotka eivät vituta minua valtaosaa ajasta. Jotka ymmärtävät, että vaikka en ole soittamassa parin päivän välein, en edes viikoittain olen silti olemassa eikä hiljaisuuteni tarkoita mitään sen kummepaa, on vain kausi, etten jaksa pitää yhteyttä kamalasti. Se ei merkitse hätätilaa tai katastrofia, minä nyt vain olen sellainen. Olen silti täällä jos joku minua tarvitsee.

Perheeni on minulle tärkeämpi kun moni muu tärkeä asia yhteensä. On ihana mennä kotiin ja kuulla terävää kritiikkiä heti ulko-ovelta asti. Harva ihminen uskaltaa sanoa minulle asioita suoraan ja tämä onkin yksi niitä yhdistäviä tekijöitä mitä tulee perheeseen ja ystäviin, turha kainostelu ei kuulu tyyliin. Jos ei uskalla sanoa mitä on sanottavana ei homma voi toimia kovin kauaa minun kanssani. Minulle tärkeille ihmisille yhteistä on myös se, että he kaikki saavat minut, vannoutuneen hapannaaman, nauramaan ja vastavuoroisesti ymmärtävät minun kuivaa ja huonoa huumoriani.

Tympii...

Päätin, että tänään on hyvä päivä. Vaikka hampaat irvessä. Ja no, siihenhän se aika pitkälti menikin.

Minulla oli eiliseksi suunniteltua menoa kaksilahkeisen kanssa, mutta koska herra oli taas vaihteeksi vetänyt jostain herneen nenäänsä ja todennut, etten jostain mystisestä syystä tahdo tavata sitä se oli sitten mennyt ja hoitanut itselleen muuta puuhaa. Tästä luonnollisesti ilmoitti erittäin hyvissä ajoin, eli viesti "ei sitten vissiin nähä" ilmestyi puhelimeeni tunnin varoitusajalla. No ei sitten nähty ei. Saatiin sitten sumplattua tuokin asia jotenkin niin, että loppuillasta menin hyvillä mielin nukkumaan vaikka kiehuin raivosta alkuillan. (Saattaa olla, että kauniisti ilmaistu "minä sitten voisin lähtä kanssasi shoppaamaan huomenna" pehmitti minua aika tavalla.)

No, se oli pohjustus tälle loistavalle päivälle joka on kyllä pyrkinyt niin viimeiseen asti vastustamaan, ettei mitään järkeä.

Aamulla oli KUUMA, täällä, minun kämpssäni oli oikeasti kuuma. Tätä ihmettä ei sitten olekaan hetkeen tapahtunut, että tässä kämpässä pääsisi sulamaan.

Sain tapella lääkäriajasta oikein kunnolla, lisäksi unohdin sen "nämä lääkkeet pitäisi saada ensiviikoksi tai kuolo tulee"-reseptin kotiin. Sain kuitenkin puhuttua kivan hoitajan selittelemään tätä lääkärille joten saan hakea reseptin alkuviikosta. Lisäksi sain varattua toisen niistä kahdesta labra-ajasta jotka tarvitsen. Hienoa.

Minulla oli siis tarkoitus mennä shoppaamaan kaksilahkeisen kanssa, mutta sille tuli sitten muuta tekemistä. Tällä kertaa minä itse onnistuin käyttäytymään niin perinaisellisesti, että hävettää. Vetäisin herneen turhankin syvälle kitusiini ja tein jotain mitä en normaalisti tee: lähetin kaksilahkeiselle kitinäviestin. Hävetti heti suoriltaan koska herralla oli ihan oikea syy perua. No, tämä asia saatiin ratkaistua kai jotenkuten, en nyt sitten tiedä mikä vastapuolella on mieliala tästä asiasta, mutta se selvinnee viimeistään siinä vaiheessa kun mitään ei enää kuulu. Mutta harmitti, harmitti niin viimisen päälle kun ehdin jo oikeasti odottaa, että näen sen vihoviimeisen kiusankappaleen tänään. Olen sekoamassa, tiedän.

No sitten koitin etsiä joululahjoja perheelle ja läheisille mikä on muuten vihoviimeistä puuhaa noin kaiken päälle. Tarvoin kaupoissa likemmäs kolme tuntia enkä löytänyt mitään järkevää, mutta tapoin kyllä jalkani lempikorkkareillani.

Sitten tulin kotiin ja olen kutonut sukkia. 

Kyllä, olen ehdottomasti tulossa hulluksi...

5. Joulu

Minä olen pohjimmiltani jouluihminen. Joka ikinen vuosi se ärsyttää minua, mutta pidän lahjapapereiden kanssa säätämisestä, joulutähdestä ikkunassa ja siitä, että  jouluaattona tietää tasantarkkaan mitä siellä pöydässä on. Minä pidän jopa joululauluista pienissä erissä ja satunnaisesti esitettyinä. Rakastan kuvakalentereita joissa isoon kuvaan tulee aina jotain lisää. Tämän joulun Mauri Kunnas -kalenterini tosin tuotti pettymyksen, sen luukkujen takaa ilmestyy vain ihan normaaleja kuvia. Onneksi postipoika oli kilttinä ja toi minulle SPR:n Kaisa Rekisen kalenterin joka ei pettänyt tänäkään vuonna. Vaikka en voi sietää joululeivonnaisia niin silti syön sinnikkäästi sen puoli piparia joka joulu, juon sen mukin glögiä ja pari joulutorttua. Katson Lumiukon ja nautin joulunajan laajasta leffatarjonnasta. Protestoin, että muovikuusi on kamala ja tahdon aidon saamatta kuitenkaan koskaan tahtoani läpi (lähinnä siitä syystä, että juuri minä olisin se, joka joutuisi kämpästä poistumaan jos se aito kuusi sisään raajattaisiin.)

 ps. Älkää pelätkö, niin sekaisin en ole, että tästä käsityöblogi muodostuisi. 

Joskus sitä vaan ei osaa...

Jaanpa kanssanne yhden lapsuustrauman joka minulla on. Olin kova kutomaan joskus 10 vuotiaana. Kudoin äidin jämälangoista kaulaliinan kaulalinan perään ja lapasiakin parit ja tossuja ja tilkkuja ja yhden monihenkisen käärmeperheen, (olivat muuten hiton hienoja mikäli nyt oikein muistan) ja mitä kaikkea muuta sitten mahdoin kutoakaan. Muistelen, että olin jopa perin ylpeä näistä saavutuksistani. Sitten tuli se suuri päivä kun äiti lupasi opettaa minulle miten kudotaan villasukkia. Ja opetti minulle kantakavennuksen väärin. Tosin huomasi sen itsekin vasta sitten kun sukka oli valmis. Mansennuin ja traumatisoiduin tästä niin pahoin, että jätin kutomisen siihen viimeiseen villasukkaan jolle en edes koskaan saanut aikaiseksi tehdä paria. Oi nuita rankkoja lapsuusaikoja. 

Totesin taas kerran, että joskus vaan törmää niihin asioihin joita ei vaan osaa. Tai jotka osasi paremmin silloin joskus ikuisuus sitten kun oli 10 vuotias. Olen nyt näiden kaikkien vuosien jälkeen ottanut puikot kauniiseen käteen ja todennut kauhunsekaisella huvittuneisuudella, etten ole häävi käsityöihminen. En ole eläissäni nähnyt nuin järkyttävän rumaa villasukkaa kun tuo joka puikoistani on vapautumassa. Lisäksi joudun häpeäkseni myöntämään, että vaikka minulla on KUVALLINEN täysin selkokielinen suomenkielinen ohje naamani edessä en silti tajua nuista hieroglyfeistä yhtään mitään ja olen soittanut ainakin kolme paniikkipuhelua äidilleni joka on tavalliseen rauhalliseen tapaansa (tosin naurunpyrskähdysten säestämänä) koittanut minua parhaan taitonsa mukaan neuvoa tähän ikiaikaiseen naisten perustaitoon.

Ja missäkö kohti olen menossa... Olen juuri ja juuri selviytymässä kantakavennuksesta, paitsi, että olen hukannut jokusen silmukan matkalla ja toisella puikolla niitä on oman laskuoppini mukaan ihan liikaa... Lisäksi tuo neulos on täynnä reikiä ja käsialani oli varmasti kymmenen kertaa siistimpää silloin joskus 10 vuotiaana. Lisäksi en kuunnellut sitä pientäkään järjen ääntä joka koitti houkutella minua valitsemaan vähän vähemmän haasteellisen (yksivärisen ja paksumman) langan. Ja aikaa tähän pisteeseen pääseminen kesti... Ette tahdo edes tietää. (Useampia päiviä.)


Olen aika vakuuttunut, että enempi sukkaa muistuttavan kyhäelmän saisi aikaan antamalla raivohullulle koiralle lankarullan, poistumalla huoneesta 10 minuutiksi ja palaamalla takaisin tarkistamaan lopputulosta.

No, aina ei hommat mene ihan putkeen, mutta minähän en luovuta tuon kanssa, teen tuon parin loppuun, tungen ne roskiksen pohjalle ja aloitan uudet niin kauan että saan jokseenkin siedettävän lopputuloksen aikaan. Kutominen on ihan hauskaa ja terapeuttista hommaa (minun tapauksessani näemmä edellyttää taitoa nauraa itselleen ja jonkinnäköistä taipumusta masokismiin) . Mutta vielä tänäjouluna tuskin kukaan tulee saamaan minulta lahjaksi villasukkia... Eikä ehkä vielä seuraavanakaan.



4. Käsillä tekeminen

Vaikka en olekaan kädentaidoissa mitenkään äärettömän hyvä niin kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä jotka osaavat tehdä asioita käsillään. Jotka osaavat askarrella, kutoa, ommella, soittaa, tehdä ruokaa, leipoa, piirtää tai mitä tahansa muuta. Harva on oikeasti hyvä alusta asti, hyväksi tullaan tekemällä ja harjoittelemalla. Kunnioitan kovasti niitä ihmisiä jotka ovat jaksaneet kehittää itseään. Se, ettei ole hyvä ei silti ole koskaan estänyt minua tekemästä... Joskus tosin olisi ehkä syytä, mutta noh. Minä nautin kokkaamisesta, minä nautin tuon villalankakerän näpläämisestä ja sen kanssa leikkimisestä vaikka lopputulos onkin kaukana mistään tunnistettavasta. Olen ihan viimeaikoina taas antanut itselleni luvan kokeilla uusia juttuja. Kuten nyt vaikka tuo reilun vuosikymmenen tauon jälkeen taas puikkoihin tarttuminen. Joskus on vain niin valtavan motivoivaa nähdä suoraan se mitä saa aikaiseksi, vaikkei se nyt mitään päätähuimaavaa olisikaan. Toisaalta kun katsoo kaikkea sitä mitä ihmiset ovat ihan vaan viitseliäisyyttään luoneet toisten ja itsensä iloksi käsillään saa minut ajattelemaan kuinka paljosta maailma jäisi paitsi jos kaikkea arvoitaisiin vain tuottavuuden perusteella.

ps. Lisään tähän nyt sitten vielä yhden asian joka minua ärsyttää. En voi sietää sitä, että ravintolassa joku arvostelee kaikkea kokin tekemää, yleisimmin kommenttina "no tämänhän olisi voinut tehdä kotonakin". Arvostus sille ammattilaiselle siellä, miksi ylipäätään lähteä syömään ravintolaan jos kaiken voisi vain tehdä kotona? Pysyisi sitten siellä kotona?!

Ihmissuhteet ja bunkkeri

Tahdon muuttaa kuuhun, mieluusti sille pimeälle puolelle! Tahdon jonnekin missä en joudu tasan kenenkään ihmisen kanssa tekemisiin mieluusti enää ikinä. Olen niin viimeisen päälle kyllästynyt ihmisten pikkusieluisuuteen ja muuhun kusipäisyyteen, että en vaan enää jaksa! Okei, en sentään. Joskus vaan ärsyttää suunnattomasti se, että ihmiset ei voi puhua suoraan ja vetelee herneitä nokkaansa jos jostakin syystä. No, tähän varmaan auttaa se, että olen taas viikonlopun tasan omissa oloissani ihan hiljaa ja suljen puhelimen. Katson sarjoja, luen ja kuuntelen musiikkia ja unohdan autuaasti, että näiden seinien ulkopuolella on minkään maailman elämää.

Ja miksikö minua ketuttaa. kaveripiristäni aika suuri osa koostuu miehistä, joskus mietin, että miksi ihmeessä en minäkin syntynyt kaksilahkeiseksi vaan satuin syntymään naiseksi. Epäreilua koska miehenä löytyisi niin älyttömästi paljon kivempia vaatteita ja muutenkin siinä olisi tiettyjä muitakin etuja. Toisaalta, naisena minulla on edes pienoinen mahdollisuus ymmärtää muita naisia, taito joka löytyy aika harvalta mieheltä. Toisaalta, naiset kun ei aina ihan itsekään ymmärrä toisiaan joskus eivät itseäänkään, joten sinänsä kai aika sama.

No jostain mystisestä syystä ystäväpiiriini on kuitenkin eksynyt ne pari naista.. Joiden kummankin  kanssa on nyt jotain ihan ihmeellistä säätöä. Minä en ole ihminen joka normaalisti riitelee yhtään kenenkään kanssa, saattaa kuulostaa hyvinkin kummalliselta kirjoitusteni pohjalta, mutta minun kanssani on hyvin hankala saada aikaan riitaa, pyrin puhumaan ja selvittämään asiat edes jokseenkin järkevästi ja vihaan kyräilyä. Olen toki törmännyt tähän ennenkin, kun minun kanssani ei saa riitaa aikaiseksi ihmiset sitten riitelevät kanssani kertomatta siitä minulle. Olisi vaan ihan helkkarin kiva tietää miksi ne ihmiset on vetäneet herneen nokkaansa ja kiukuttelevat! Toinen ei suostu vastaamaan edes puhelimeensa, toisen kanssa tiedän, että kun päästään oikeasti istumaan alas ja selvittämään asiat niin homma hoituu todennäköisesti oikein mallikkaasti, nyt siinä on ollut eräs kolmas osapuoli säätämässä välissä joten kommunikaatio on poikki lähinnä sen takia. Silti tämä välivaihe kun ei ole vielä päässyt istumaan alas on hyvin ärsyttävää aikaa.

Sitten on vielä se saamarin kaksilahkeinen. Jos olisin kirjoittanut tätä postausta jo eilen olisin vinkunut huomattavasti enemmän siitä kuinka se on ärsyttävä, mutta sepäs perkele meni ja muutti käytöstään kertaheitosta. En oikeasti nyt tiedä mistä tuulee, mutta olen äärettömän hämilläni. Minä olen en nyt erinomainen ihmistuntija, mutta näen yleensä ihmisistä asioita jonkin verran, osaan tulkita perusilmeet ja perus äänensävyt ja hiljaisuudet suunnilleen oikein, mutta tuota pahuksen miestä en osaa lukea en niin yhtään. Se on täysi mysteeri minulle. Enkä minä pidä mysteereistä, mikä luonnollisesti sen aivot tyhjentävän tyrmäävän ulkonäön kanssa aiheuttaa minulle kosolti harmaita hiuksia ja unettomia öitä ja täydellisen kyvyttömyyden tehdä kuten tiedän, että pitäisi, eli juosta karkuun minkä kintuista lähtee. Tästä ei tule seuraamaan mitään hyvää, mutta en minä vaan voi jättää tuota leikkiä kesken ihan vielä. Hauskinta on se, että vaikka olen periaatteessa varustettu ihan kohtuullisella itsetunnolla ja tajuan normaalisti oman arvoni niin tuon ihmisen kanssa en yksinkertaisesti tajua mitä ihmettä se näkee minussa.

3. Oma rauha 

Vaikka pidän toki ihmisten seurasta niin olen kuitenkin parhaimmillani yksin tai jonkun läheisen seurassa. Tykkään puuhastella ihan perusjuttujen äärellä, tehdä ruokaa, lukea lehtiä, istua koneella. Lempihetkiäni on kun posti tuo jonkun uuden lehden, kiiltaväpintainen paperi on liukasta sormien alla ja saan heittäytyä sohvalle viltin alle lukemaan. Tai kun olen saanut perjantaisiivouksen hoidettua, tiedän että jääkaapissa on ruokaa viikonlopuksi ja on se hetki kun voi vain olla. Vetää päälle ne vanhimmat ja kammottavimmat kotivermeet kun kukaan ei ole näkemässä. Taivas on rajana, voi valita niistä monista mukavista asioista senhetkisen lempparinsa. Voi istua katsomaan televisiota vaikka koko illaksi, istua koneella ja päivitellä blogia, pelata tai vain maata sohvalla ja olla. Ei ole kiire mihinkään. 

 

Tämä olisi pitänyt jättää katsomatta.

Katsoin tiistaina saunan ja salin jälkeen sen mitä ehdin YLEn pakkoruotsi-illasta ja eilen sitten yritin katsoa siitä sen alkupuoliskon joka jäi tiistaina illalla katsomatta. Paino sanalla yritin. Puolenvälin jälkeen aivoni vain yksinkertaisesti kiehuivat, olin niin viimeisen päälle tyrmistynyt ja aivoni löivät tyhjää, etten pystynyt jatkamaan.(Kirjoitin tätäkin juttua osittain jo keskiviikkona, mutta hermoni eivät pysyneet kasassa koko kirjoituksen kirjoittamista varten.)

Minä vastustan pakkoruotsia. Minusta ei ole yhtään ainutta sellaista oikeasti hyväksyttävää perustetta jolla voitaisiin opettaa 290 000 ihmisen (joista suurin osa osaa puhua täysin ongelmitta suomea) puhuma kieli koko kansalle. Enkä kuullut tuossa ohjelmassakaan ainuttakaan sellaista perustetta joka minut olisi vakuuttanut siitä hyödystä joka johtuisi siitä valtaisasta resurssien tuhlauksen jota nykyään tuon kielen opettamiseen käytetään.

Asun alueella jossa en ole eläissäni joutunut ruotsia puhumaan. Olen niitä ihmisiä joille kieltenopiskelu on tuskastuttavan vaikeaa. Olen Ruotsissa jonkin verran käynyt enkä ole sielläkään eläissäni ruotsia käyttänyt, kielitaitoni ollessa mitä on tulen huomattavasti paremmin toimeen englannilla. Minulla on lukiosta lappu jossa suullinen ruotsintaitoni on rankattu arvosanalla "hyvä". Silti en osaisi tilata kahvia ravintolassa saati pääsisi sairaalaan jos minun pitäisi se ruotsiksi hoitaa. Katson pakkoruotsin kouluaineena melkolailla hyödyttömäksi. Minulla ei ole kertakaikkisesi mitään kieltenopetusta, Ruotsia, ruotsinkieltä tai suomenruotsalaisia vastaan. Minusta olisi vain ehdottomasti parempi jos kieltenopiskelussa siirryttäisiin pakkojen sijasta järjestelmään jossa jokainen oppilas voisi vanhempiensa kanssa päättää opiskeltavat kielet. Uskoisin sen parantavan sekä ruotsinkielen taitamisen tasoa, että opiskelijoiden motivaatiota heidän kokiessaan kielivalintansa heitä itseään hyödyttäviksi eikä pakolla päätetyiksi.

Poimin tuosta ohjelmasta joitain sellaisia väitteitä joita en sulata. Ajattelin kommentoida niitä jonkin verran.

"Ruotsi on tärkeä kieli osata."
"Ruotsinkielestä on hyötyä." 

Valitettavasti olen erimieltä. Uskon, että ruotsinkielisillä alueilla on ihan varmasti hyödyllistä osata ruotsia, mutta silti koska tässä maassa valtakielenä on Suomi ja sillä käytännössä pärjää minne menikin ja jos ei pärjää niin viimeistään englannilla pärjää en näe ruotsia niin hyödylliseski oppiaineeksi, että siihen kannattaisi uhrata nykymuodossaan niin paljon opetusresursseja, etenkään kun jos matkustaa Ruotsiin ei välttämättä tule ymmärretyksi kouluruotsilla. Meille kun ei opeteta Ruotsin ruotsia vaan suomenruotsia. Nykyisessä globaalissa maailmassa ja etenkin pohjoisissa maissa tulee äärettömän hyvin toimeen englannilla. 

"Ruotsi kuuluu yleissivistykseen."
"Ruotsinkieli kuuluu kulttuuriimme."
"Meillä on yhteinen historia Ruotsin kanssa."
"Olemme kaksikielinen maa."
"Niin on aina ollut."
"Meillä on oikeus opetella ruotsia."

Minusta perusteena "koska niin on aina ollut" on jokseenkin huono. Kaikki edellämainitut kun pohjaavat siihen ajatukseen, että kun kerran on jotain päätetty niin asiantilan tulee pysyä sellaisena juuri siksi, että se päätös on jo joskus tehty, ei siksi, että sillä olisi enää varsinaisesti merkitystä. Siitähän koko keskustelussa on kyse, keskustella siitä, onko tuo vanha järjestelmä enää hyödyllinen ja tarpeellinen. Suomella on historiaa monen muunkin maan kanssa, Suomessa on monta muutakin kielivähemmistöä. Jos ainoa peruste ruotsin erikoisasemalle on se, että "niin on aina ennekin ollut" se ei mielestäni ole riittävä. Ruotsin kielen nykyasema on poliittinen päätös ja poliittisella päätöksellä se voitaisiin myös purkaa. Miksei ole purettu vaikka tutkimusten mukaan suurin osa kansasta niin haluaisi. Siksi, ettei siellä eduskunnassa kovinkaan monessa asiassa juuri kuulostella mitä mieltä kansa asioista on.

"Kieltenopiskelu on aina hyödyksi."
"Ruotsin opiskelu helpottaa muiden kielten opiskelua."
"Ruotsin opiskelu ei ole mistään muusta pois."
"Koskaan ei voi tietää mihin maailmassa joutuu." 

Tässä vaiheessa minulla alkoi sulaa aivot. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kieltenopiskelusta on hyötyä. Kielitaito on avain maailmalle. Ja juuri tässä on minun suurin perusteluni sille, miksi se pakkoruotsi on niin pahasta, se nimenomaan vie niitä resursseja siltä kieltenopiskelulta. Ruotsi on pieni kieli, ihan siinä kun suomikin on kielenä hyvin harvinainen. Miksi ihmeessä meidän pitäisi oman kielemme lisäksi opetella joku toinenkin marginaalikieli kun sen ajan voisi käyttää jonkun suuremman valtakielen opiskeluun jolta maailmalla puhuu huomattavasti useampi tai jonka pohjalta pystyy kommunikoimaan huomattavasti suurempien ihmisjoukkojen kanssa? Se aika minkä ihminen tuhlaa ruotsin opetteluun olematta siihen motivoitunut tai pitämättä sitä hyödyllisenä voi olla pois jonkun toisen kielen tai jonkun muun tarpeellisemman taidon opettelulta. Jos ihminen katsoo tarvitsevansa ruotsia hän opiskelee sitä ruotsia, ei sitä mahdollisuutta saa viedä pois, mutta mielestäni jos ihminen ei katso tarvitsevansa jotain kieltä yhtä paljon kun toista on väärin pakottaa hänet sitä opiskelemaan.

Perustelu, että ruotsin osaaminen helpottaa muiden kielien opiskelua voi olla jossain määrin totta, mutta mielestäni se kyllä menee enemmänkin niin, että minkä tahansa kielen opiskelu helpottaa toisen opiskelua. Lisäksi jos tahdon oppia saksaa uskon, että päädyn parempaan lopputulokseen opiskelemalla 4 tuntia saksaa sen sijaan, että opiskelisin 2 tuntia ruotsia ja 2 tuntia saksaa.

Perustelu "koskaan ei voi tietää mihin joutuu" on naurettava. Täysin totta sinänsä, mutta pitäisikö meidän sitten opiskella kaikkia mahdollisia kieliä koska kukapa sitä välttämättä heti peruskoulun alkupuolella tietää, että meinaa muuttaa vaikkapa Brasiliaan joskus vuosien päästä? Tokihan maantieteellinen sijaintimme vaikuttaa siihen, että on ehkä todennäköisempää joutua Ruotsiin kun Meksikoon, mutta kielellisesti taas on huomattavan paljon todennäköisempää törmätä ihmiseen joka osaa esimerkiksi espanjaa tai ranskaa kun ruotsia. Ihminen on siitä mielenkiintoinen otus, ettei kykymme oppia katoa koskaan. Ihminen voi opetella uuden kielen vielä kuolinvuoteellaankin, joten jos ihminen muuttaa ruotsinkieliselle alueelle hän varmasti sen kielen opettelee, ellei muuten tule siellä toimeen. Sama pätee muihin kieliin ja muihin alueisiin.

"Miksi kukaan ei puhu muista aineista pakko-etuliitteellä, miksei puhuta pakkomatikasta tai pakkobilsasta?"

Sinänsä ihan hyvä kysymys. Varmasti on paljon ihmisiä jotka eivät pidä matematiikasta tai biologiasta, mutta jokaiselle kuitenkin on ihan konkreettisesti hyödyksi tietää miten elimistö toimii ainakin summittaisesti ja osata laskea yksinkertaisia laskutehtäviä. Lisäksi ketään ei pakoteta peruskoulun jälkeen enää lukemaan matematiikkaa jatko-opiskelupaikassa jos se ei valittuun alaan mitenkään liity. Ruotsista taas ei pääse eroon ihan niin helposti. Lisäksi ruotsin kanssa ongelmana on vähän se, että siitä voi olla muodollinen hyöty mutta ilmankin pärjää. Toki voi olla, että ei koskaan joudu käymään itse kaupassa tai joudu koskaan tekemisiin hengittämisen kanssa, mutta uskon nuiden ihmisten olevan aika harvassa.

"Jos pakkoruotsi poistettaisiin ihmiset ei enää lukisi sitä."

Mistäköhän tämäkin sitten mahtaisi kertoa? Siitä, että ihmiset ei koe sitä kieltä tarvitsevansa siinä määrin, että heidän kannattaisi sitä lukea? Että heille joku toinen asia tai osaaminen tuntuu tärkeämmältä? Ja jos ihmiset ei tunne tarvitsevansa ruotsia niin miksi ihmeessä se pitää sitten pakolla pitää hengissä?

"Se on tasa-arvoista, että kaikki osaavat ruotsia."
"Kaikki tarvitsevat ruotsia."
"Millä sitten turvataan ruotsinkieliset palvelut?"

Keksustelussa minua hämmästytti aika paljon, että ruotsinkielen puolustajissa argumentit pyörivät niin paljon sen ympärillä, että mitkä oikeudet suomenruotsalaisilla on ja hyvin paljon perustelut olivat hyvinkin henkilökohtaisia. Totta kai näin on, heidän edustaanhan tässä on kyse. Silti tuossa perustelussa oikeasti hukkuu se pääasia, suomessa on 290 000 ruotsinkielistä. Se on sen suunnilleen 5% suomalaisista. Suomessa puhutaan ohjelman mukaan noin 200 eri kieltä. Venäjää äidinkielenään puhuvia on käsittääkseni jo enemmän kun ruotsia puhuvia. muoks. Tämä ei tainnut pitää paikkaansa, siksi korjaus. Nuo ruotsinkieliset ovat asettuneet hyvin pienille alueille. Miksi siis kaikkien suomalaisten suomenkieltä pääkielenään puhuvien pitäisi opiskella kieltä jota lopulta tarvitaan hyvin pienillä alueilla? Ruotsinkielisten vähemmistö on lopulta kuitenkin niin pieni, että suurin osa heistä osaa täysin ongelmitta suomea ja motivaatio sen kielen oppimiseen on jo muutenkin täysin eri luokkaa kun suomenkielisillä ruotsin opiskeluun. Suomessa kun pärjää puhumalla suomea hyvin monessa paikassa jossa ei pärjää ruotsia puhumalla. Tuo "kaikki tarvitsevat ruotsia" on mielestäni äärimmäisen ylimielisesti sanottu. Minä en ole eläissäni koulun ulkopuolella tarvinnut sanaakaan ruotsia, enkä usko, että tulen ikinä tarvitsemaankaan. Osaan englantia.

Pari kommenttia joiden oli tarkoitus puhua kaksikielisyyden puolesta otti myös korvaani äärettömän paljon (eivät sanatarkkoja lainauksia):

"Ei minulle ole ollut vaikeuksia lukea ylimääräisiä kieliä vaikka puhun ruotsia ja suomea kun tulen kaksikielisestä perheestä. Kielitaidostani on ollut minulle ainoastaan hyötyä."
- Kaksikielisessä perheessä kasvanut

"Minä valitsin vapaaehtoissti ruotsin opiskelun vaikkei minun olisi edes tarvinnut."
-Maahanmuuttaja

Ja mikä nuissa minusta on pielessä? Se, että niillä koitetaan perustella pakkoa jota kumpikaan puhujista ei ole itse koskaan kohdannut. Jos on elänyt ikänsä kaksikielisessä perheessä ja oppinut sen ruotsinkielen suomenkielen rinnalla jo ihan pienestä asti niin eihän sitä voida edes verrata siihen, että sen kielen joutuu opettelemaan koulussa. En epäile yhtään, etteikö kaksikielisessä perheessä kasvaneella olisi hyötyä kielitaidostaan, ihan varmasti on, mutta ei kaksikielisessä perheessä kasvanut ja molemmat kielet jo pienestä asti oppinut ihminen voi perustella pakkoruotsin opetusta sillä, että "ei minun kieltenopiskeluani haitanunt se, että osaan ruotsia".

Toisessa kommentissa on ongelma on pääasiassa siinä, että siinä puhuja on tilanteessa johon koko keskustelulla pyritään. Vapaaehtoisuus. En minäkään koita perustella, että jos minua kiinnostaa Kiinan varhaishistoria ja olen sitä vapaehtoisesti valmis opiskelemaan kaikkien muidenkin pitäisi niin tehdä, koska se voi olla joskus hyödyllistä jossakin.

Koko keskustelun pääongelma on siinä, että ihmiset jotka oppivat kielet jo ihan varhaisessa vaiheessa tai muuten helposti perustelevat pakkoa sillä, että "hekin ovat oppineet". Minua oikein häiritsi yhden keskustelijan argumentit joista yksikään, toistan YKSIKÄÄN ei liittynyt mihinkään yleiseen aiheeseen vaan aina vain hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa. "Hänen vanha ystävänsä ei ollut saanut palvelua yhdessä Helsinkiläisessä terveyskeskuksessa yhdeltä lääkäriltä." "Hän ei itse ollut saanut palvelua ruotsiksi." "Hänen lapsensa..." ja niin poispäin. Ei poliittisia päätöksiä ja koko kansaa koskevia asioita vaan voida perustella pelkästään yhden ihmisen henkilökohtaisilla yksittäisesimerkeillä. Sama henkilö sanoi,että koska kieltenoppimiseen on tiettyt herkkyyskaudet pitäisi hänestä ruotsia alkaa opettaa jo alakoulussa A1-kielen paikalla. Siinä misssä tuolla kohdin normaalisti aloitetaan englanti tai joku muu vieras pitkä kieli. Englannin kuulema ehtii oppia myöhemminkin kun hänen lapsensakin on sen oppinut. No, minun ei tarvinne sanoa mitä mieltä olen tuosta...

Ongelmana tuntuu olevan ajattelu joko tai. Ei voi olla mahdollista, että jos pakko poistuisi silti ne ihmiset jotka kokisivat toista kieltä tarvitsevansa lukisivat sitä, että löytyisi ihmisiä jotka haluavat lukea toista kotimaista. Ruotsinkieliset eivät taida itsekään uskoa siihen, että heidän kielensä oikeasti on tarpeellinen.

Suomessa luetaan kuulema liian vähän vieraita kieliä, minusta ongelma on ihan todellinen, tunnen itseni lisäksi monta sellaista ihmistä jotka jättivät muiden vieraiden kielten lukemisen koksa eivät tunteneet pystyvänsä keskittymään useampaan kieleen kunnolla. Minä olisin hyvin mielelläni lukenut koulussa venäjää, ranskaa tai espanjaa. Kielitaito rapistuu jos sitä ei pääse käyttämään. Minä olen lukenut ruotsia peruskoulun seitsemänneltä luokalta asti, eli reilut 6 vuotta, silti ruotsinkielentaitoni on täysin olematonta koska en ole koskaan sitä kieltä päässyt tai joutunut käyttämään koulun seinien ulkopuolella. On parempi osata joku kieli hyvin kun monta huonosti. Mikä ihmeen järki on pakkoruotsilla huonontaa suomalaisten mahdollisuuksia kansainvälistymiseen? Kenen etu se on? 

Jos teillä on hyviä puolustuksia tuolle pakkokielenopetukselle niin kuulen niitä erittäin mielelläni. Haluaisin oikeasti ymmärtää mikä hyöty minun ja monen muun joka ei eläissään tuota kieltä tule tarvitsemaan on sitä väkipakolla lukea vuosikausia kun sen ajan olisi voinut tai voisi käyttää johonkin oikeasti hyödylliseen ja sivistävään. Jos ollaan ihan rehellisiä niin minusta olisi perustellumpaa opettaa koulussa vaikka latinaa, niin kuollut kieli kun se onkin, koska sille kielelle pohjaa niin paljon useampia kieliä.


2. Liikunta

Minulla hajoaisi pää ihan rehellisesti jos en pääsisi liikkumaan. Olen vuosia ollut sohvaperuna, mutta olen viimeisen vuoden aikana oppinut todella nauttimaan kuntosalilla käymisestä ja rullaluistelusta. Kun selkäni hajosi jonkin aikaa sitten ja jouduin pari kuukautta välttelemään salillakäyntiä meinsin hyppiä seinille. Nyt helpottaa taas ja huomaan heti olevani paremmalla tuulella. 

Hyvää joulukuun alkua!

Nauroin vedet silmissä ja meinasin tippua tuolilta kun luin tämän. Vahingonilo on aidoin ilo, sitä on paha mennä teeskentelemään ja minä olen ihan rehellisesti äärettömän vahingoniloinen ja hyvin huvittunut.

Vielä suurempi hämmästyksen ja vahingonilon aihe minulle on se, että eikö Keskusta ihan oikeasti tajunnut miten tuossa käy? Tuohan on sama kun antaisi joukkiolle jalkapallohuligaaneja pesäpallomailat ja voittaneen vastapuolen maalivahdin ja kääntäisi selkänsä.

Yleensä vastaavia naurunpuuskia saavat aikaan lähinnä LIAMKin ja Nollavaimon verbaaliakrobaattiset suoritukset, jotka muutenkin tuovat varsin tervetullutta iloa tämän muuten niin synkän maailman keskelle.

ps. Mietin jonkinnäköistä joulukuun piristystä myös tänne, mutta koska edellä mainitsemani tahot ainakin ovat ilmeisesti jo lupautuneet tuottamaan jotain vähän tavallisuudesta ja imelyydestä poikkeavaa joulunalushupia niin taidan olla oma tylsä itseni ja vain suositella lämpimästi edellämainittuja tahoja jos kaipaa vastapainoa perusjoulusiirapille.

Voisin sen sijaan haastaa itseni ja miettiä jotain mikä on kivaa tai hauskaa tai ärsytystä aiheuttamatonta ja aiheuttaa iloa tai mukavia tunteita jokaiseen joulukuiseen postaukseeni.


1. Hyvät blogit. 


Seuraan säännöllisesti joitakin blogeja. Edellämainitut ovat ehdottomasti suosikkieni joukossa. Lisäksi minusta on ihana lukea wind-up toyn päiväkirjamaista blogia joka tuo elämän lähelle, muistuttaa siitä, että maailma menee eteenpäin ja nostaa esiin monia kauniita asioita joita en itse aina hoksaa katsoa. Samaa suuntaa edustaa Marikan kinttupolut. Seuraan satunnaisesti joitakin ihan puhtaasti poliittisia tai yksittäisiä asioita tai aihepiirejä käsitteleviä blogeja kuten Saituria ja Himoshoppaajan krapula-blogia, lisäksi aikaisemmin mainitsemani Kemikaalikimara on asiallinen ja hysterisoimaton blogi jota voin lämpimästi suositella jos ympäristössämme olevat kemikaalit kiinnostavat eikä asiapitoisuus kauhistuta.

Kaikkia en edes maininnut, mutta kaunis kiitos silti kaikille niille blogaajille jotka jaksavat ajatuksiaan nettiin raapustaa muiden ihmeteltäviksi. Kiitos myös niille satunnaisille lukijoilleni jotka jaksavat minun avautumisiani lukea ja kommentoida. Olen perin otettu.

Ja mikäs virka sillä muulla lainsäädännöllä sitten oli?

Taas on pyörinyt uutisissa juttua sharia-laista ja sen soveltamisesta. Ei siinä mitään, mutta tänään yksi kohta eräästä uutisesta oli jo niin räikeän huvittava, että lainaanpa sen tännekin:

Kimmo Sasia haastateltiin perjantain Kotimaa24-verkkolehteen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa. Sasin mukaan sharia-lakia voisi soveltaa Suomessa vain silloin, kun se on linjassa suomalaisen lainsäädännön kanssa. Shariaa ei ulotettaisi Sasin mukaan rikosasioihin.

Kyseessähän voi olla vaan liian pitkälle mennyt selittely, koska tuossahan ei ole mitään järkeä. Tuossahan vaan lausahdetaan se itsestäänselvyys mikä on mahdollista jo nyt: "Saatte noudattaa omaa uskontoanne jos se ei ole ristiriidassa Suomen lainssäädännön kanssa." Voi kun jalomielistä Sasilta. Ongelma on siinä, että tuota asiaa varten meillä on jo olemassa uskonvapaus joka on jonnekin päin sitä lakikirjaa kirjattukin ja joka kattaa tuonkin asian. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja ei ole tietoinen jo olemassaolevasta lainsäädännöstä tuon vertaa. Ainut syy minkä tuolle lausahdukselle ja ylipäätään ehdotukselle keksin on se, että halutaan  joku syy maksataa tuo(kin) homma valtiolla.

Trendikästä hidastelua

Kuten olen aikaisemminkin maininnut paheeni on naistenlehdet. Erityisesti kaikki terveyteen, hyvinvointiin ja liikuntaan liittyvät. Nyt on ollut kamalasti puhetta downshiftaamisesta eli hidastamisesta. Nautitaan kaikesta, opetellaan hengittämään ja mutustellaan rusinoita. Ihanne on hypätä pois oravanpyörästä ja aina parempi jos voi muuttaa maalle ja tehdä etätöitä.

Sinänsä asiassa ja ideassa ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta silti minulle tulee jotenkin ikävä olo tuosta. Olen suhtautunut tuohon koko ideologiaan vähän torjuen. En kamalasti arvosta sitä, että hommasta pitää tehdä joku kamalan iso juttu. Että se on cool ja trendikästä. Painotetaan kamalasti, että jokainen miten pystyy ja mihin on mahdollisuuksia. Minusta jokaiselle tekisi ihan ehdottomasti hyvää jos osaisi katsoa välilä isosta kuvasta pieniä yksityiskohtia, osaisi nauttia siitä arjestakin ja etsisi niitä juttuja jotka on itselle tärkeitä, jollekulle nuo jutut voi ihan oikeasti olla se silmiä avaava kokemus joka muuttaa elämän suunnan täysin ja saa hakeutumaan uudelle alalle ja tavoitteelmaan ihanne-elämää. Nuita täyskännöksen tehneitä ihmisiä kai ihan oikeasti onkin, ainakin sen verran monta haastattelua olen aiheesta lukenut. Ja onhan se sinällään hienoa, että ihminen uskaltaa heittäytyä, etsiä itseään ja muuttaa omaa maailmaansa ja itseään.

Sitten tulee se mutta... Tässä maailmassa ei kuitenkaan kaikille löydy niitä ihania vanhoja maataloja läheltä Helsinkiä johon perheet voivat muuttaa kasvattamaan kasvimaalla herneitä ja porkkanoita etätöiden lomassa. Eikä minusta tarvitse ollakaan. Eihän se tietenkään myy jos joku ihminen ei ole kunnolla pistänyt elämäänsä ranttaliksi, mutta kun monesti tuntuu, että unohdetaan sitten kuitenkin se itse hidastaminen. Unohdetaan se mikä sen ideologian takana ihan oikeasti oli. Eli se kohtuullistaminen, se eläminen. Se pienistä asioista nauttiminen. Kaikilla  ei todella ole mahdollisuuksia tai välttämättä halujakaan hypätä kokonaan oravanpyörästä ulos ja muuttaa maalle, miksei siis tuotaisi enemmän esille sitä mikä oikeasti on tärkeää? Jos joku oppii nuiden artikkeleiden kautta nauttimaan ensimmäisistä lumihiutaleista, tuikkukynttilöistä ikkunalaudalla tai oikeasti tuntemaan sen rusinan syönnin nautinnon niin mikäs siinä, ollaan päästy siihen mihin oli tarkoituskin, eli tuottamaan ihmisille lisää nautintoja.

Ympärillämme on niin valtavan paljon kaikkea pientä ja ihanaa. Kauneus asuu pienissä asioissa. Maailma ei ole niin vittumainen ja kettumainen paikka kun välillä tuntuu. Täällä on kovan ja kylmän seassa paljon pientä ja pehmeää. Ne asiat vaan on niitä, jotka pitää hoksata itse. Ei niitä voi kukaan osoittamalla osoittaa kenellekään, voi ehkä vinkata, mutta ei kukaan voi näyttää toiselle ihmiselle kauneutta jota toinen ei halua tai osaa katsoa. Ei koko elämäänsä tarvitse muuttaa osatakseen nauttia hetkestä. Ei suurimpia saavutuksia ole ne joita rummutetaan lehtien sivuilla.

Kuinka aitoa voi olla onni jota varten täytyy muuttaa kaikki ympäriltään?  Kuinka arvokasta on se, että hidastaa koska se on trendikästä? Kuinka hienoa ja opettavaista on se, että ihminen jolla on siihen varaa ja mahdollisuudet vaihtaa asunnon toiseen ja sisustaa elämänsä uusiksi?


Ei, en ole pehmenemässä päästäni lopullisesti (toivottavasti), mutta törmäsin vain taas yhteen tuollaiseen juttuun ja aloin taas miettiä asiaa. Minä aion lapsellisella riemulla nauttia jokaisesta Mauri Kunnaan piirtämän joulukalenterini luukun takaa paljastuvasta kuvasta ja muista pienistä mukavista asioista elämässäni. Samoin aion ihan yhtälailla ärsyyntyä asioista edelleenkin yhtä tulisesti kun tähänkin asti, mutta minä teen sen koska olen sellainen, en koska se on trendikästä. Sitä kai minä vain koitan sanoa, että jokaisella on omat tapansa kokea asioita ja olla onnellinen, miksi siis pitäisi koittaa kopioida jonkun toisen tapa, miksei se oma riitä?

Maksaisikohan joku minullekin matkan etelään?

Viimepäivinä on taas ollut uutisointia romanikerjäläisistä. Suurin osa ilmeisesti myöntää suoraan tulevansa takaisin keväällä. No tyhmiähän ne olisi jos eivät tulisi. Ilmainen majoitus, ilmainen ruoka ja paluumatkat maksetaan kiltisti. Tarvitsee vaan säästää jostain rahat takaisin matkustamiseen niin saa taas nauttia vastaavasta lomasta ensivuonna. Minullekin kelpaisi, mistäköhän löytyisi maa, johon voisin mennä elelemään ensikesäksi? Loma tekisi ihan hyvää, ei tarvitsisi tehdä töitä vuokranmaksun eteen ja jossain sievässä puistossa istuskeleminen tuskin olisi kovin paha nakki...

No ei vaan ihan oikeasti. En epäile, etteikö Romaniassa olisi ongelmia, mutta silti minusta nykyisellä tavalla ei oikeasti auteta ketään. Ongelmia siirtelemällä ei yleensä päästä kovinkaan hääppöiseen lopputulokseen. Minkä taakseen jättää ja silleen. Lisäksi on mielestäni väärin auttaa vain niitä jotka ovat riittävän röyhkeitä huijatakseen systeemiä. Lisää jos tahtoisi luetella ärsyttäviä fraaseja niin voisi toki sanoa, että hätä keinot keksii... Valtiot ovat käsittääkseni jossain määrin olemassa sitä varten, että ne valvovat asukkaidensa etuja ja pitävät huolta yhteisistä asioista. Voin  kuulostaa sydämmettömältä, mutta minusta Romanian ongelmat ovat ensisijaisesti Romanian ongelmia, eivät Suomen. Ylipäätään olen sitä mieltä, että niin kauan kun tässä maassa ei ole rahaa huolehtia sairaista ja omista köyhistä on turha houkutella tänne lisää ulkopuolelta.

Asiat ovat harvoin niin yksinkertaisia kun miltä ne lehtien sivuilla vaikuttavat ja myönnän, ettei minulla ole ensikäden tietoa asiasta. Silti en ymmärrä, että jos Romanian tilanne on nuin huono ja se on EU:iin kuuluva maa mikseivät muut EU maat harrasta suurempaa painostusta Romaniaa kohtaan. Rahallisella avulla ei minusta ole kovin pitkän aikavälin hyötyä jos ongelmat ovat asenteissa. Asenteita taas on hyvin vaikea muuttaa missään muualla kun siellä missä asenteet ovat. Ylipäätään asenteita on valtavan vaikea muuttaa ylipäätään ilman, että se vaikuttaisi propagandalta. Mistä nuo asenteet kumpuavat ja mikä on se pohjimmainen ongelma?

Samoin kun monessa muussakin asiassa katson, että tässäkin parasta olisi jos asia jätettäisiin pikkuisen sivusta katsoen Romanian itsensä hoidettavaksi ja täällä päässä sanottaisiin vain, että "Tervetuloa kaikin mokomin, mutta meillä on ollut sellainen tapa, että porukka elättää itse itsensä." Jos ihmisten taloudenpito on sitä luokkaa, ettei rahat riitä kun tulomatkaan niin voi voi. Siinähän sitä oppii sitten... Paitsi, että oppiiko jos lisää saa kun kättä ojentaa?  Mielessäni tässä on paljon yhteistä lastenkasvatukseen. Lasten tarttee antaa hoitaa osa omista sotkuistaan itse, ekalla kerralla voidaan vähän auttaa, mutta jos ongelma alkaa toistua jatkuvasti pitää muuttaa taktiikkaa ja pysyä jämympänä. Ei ketään saa opettaa siihen, ettei omista asioistaan tarvitse huolehtia itse vaan joku muu hoitaa ja maksaa. Tämä ei kuulosta pidemmän päälle kovin toimivalta ratkaisulta. Meillä on systeemi jota on inhimillisyyden nimissä mahdollisuus käyttää väärin, mutta onko se väärinkäyttömahdollisuus pakko suoda kaikille?

Ruffeksi Ruffejen joukkoon.

Olen seurannut jo jonkin aikaa Kemikaalikimara blogia ja sen asiantuntevaa ja hysterisoinnista vapaata kirjoittelua maailmasta jossa elämme. Pidän ehdottomasti Anja Nysténin tyylistä kirjoittaa asiaa välillä vakavammin ja välillä kevyemmin. Kun satuin tämän päivän blogikierroksellani bongaamaan Anjan haasteen  en voinut olla liittymättä joukkoon.

• Minä vastustan kaikkea yleistä typeryyttä ja hysterisointia.
• Minä koitan ajatella aivoillani. 
• Minä koitan elää elämääni ajatellen tekojani ja niiden seurauksia sen sijaan, että vain menisin eteenpäin ajattelematta mitään. 
• Minä koitan tulla Ruffe-brändin arvoiseksi.

Vaikka kirjoitankin tunteella en halua satuttaa ketään. Siksi minä tätä blogia kirjoitankin. Olen todennut jo aikoja sitten olevani ihminen joka kiihtyy nollasta sataan alle sadasosasekunnin ja leppyy sitten kun saa asiat ulos ja käsiteltyä. Asioiden nieleminen vain ei ole oikea tai tervellinen tapa toimia, ainakaan minun kohdallani. Kun minulla on tämä oma paikka jossa kaikki saa ottaa päähän ja jossa saan ottaa niitä kierroksia ihan vapaasti jaksan paljon paremmin hymyillä ympärilläni oleville. Tämä on se paikka jossa minun ei tarvitse ajatella muita tai muiden loukkaantumista.

Hammaspeikko tahdon olla...

Ja hitot tahdo, mutta vaikeaksi aion taas vaihteeksi alkaa.

Mietinkin, että sehän meni helposti kun se hammaslääkäri lupasi kirjoittaa lähetteen isoon sairaalaan sitä Viisaudenhampaan poistoa koskien. No, se pahuksen käppyrä oli vedonnut siinä lähetteessään...

Ei siihen, että leukaniveleni on kulumisuhan alla.
Ei siihen, että leukani ja suuni on pienet ja siten pahuksen vaikeat operoitavat.
Ei siihen, että pelkään poistoa siinä määrin, että pelkään oksentavani ja tukehtuvani siihen tuotokseeni.
Ei siihen, että jos sitä hammasta ei poisteta se saattaa vaarantaa vuosien oikomishoidot.

Vaan siihen, että olen joskus ikuisuus sitten saanut haistapaskadiagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja että minulla on allergioita. Voi jeeveli etten sano. Aion käydä jututtamassa sitä lääkäriä ja jos sen mielipide asiasta on edelleenkin, ettei se pysty parempaa lähetettä kirjoittamaan soitan sinne hammaspolille itse. Jos ne ei siihen ala niin sitten menen yksityiselle, mutta pitkin hampain ja vasta viimeisenä mahdollisuutenani. Okei, kitisen sinänsä turhasta, mutta jos jonkun toisen blogikirjoituksen lukeminen viisaudenhampaan poistosta on minulle ylitsepääsemätöntä niin... Toisaalta olisi kai se sekin, jos pyörtyisin kesken toimenpiteen.

Ps. pahoitteluni jos joku kuvittelee, etten pidä masennusta oikeana sairautena, en todellakaan ajattele niin, mutta minulle tuo diagnoosi oli van hyvä tekosyy olla selvittämättä oikeaa ongelmaa.

Lahjakorttien kirot

Oletteko koskaan huomanneet, että jos joskus sattuu saamaan jonkun euromääräisen lahjakortin johonkin puljuun niin sieltä ei varmasti tartte mitään sen lahjakortin voimassaoloaikana? Juuri päivä sen kortin umpeutumisen jälkeen kyllä sitten olisi taas yhtä jos toista mitä sillä olisi voinut ostaa.

Sitten kun minä olen minä, niin jotenkin tuntuu, ettei niitä lahjakortteja nyt voi ihan mihin tahansa turhuuteenkaan pistää. Pitäisi keksiä jotain edes puolijärkevää hommattavaa, mutta sitten kuitenkin sellaistakin, mikä olisi vähän jotain hemmottelua. Arvata saattaa löytyykö sellaista tavaraa ikinä. Sitten paniikissa ostaa kaapin täyteen jauhelihaa tai sukkia kymmeneksi vuodeksi kun se viimeinen käyttöpäivä kolkuttelee ovelle.

Lisäksi kun lahjakortit on yleensä mallia "lunastettava kerralla, ei rahaa takaisin" niin tokihan se koko summa pitää käyttää sitten. Paitsi, että yleensä koskaan ei löydä mitään siihen summaan asti tai mielihalut liitelee huomattavasti suuremmissa summissa kun mille lahjakortti on kirjattu. Sitten miettii paniikissa sen viimeisen kympin kohdalla, että mitäköhän hittoa sitä sitten sillä keksisi. 


No minulla oli yksi 50e lahjakortti yhteen jokseenkin suureen kauppaketjuun joten ei olisi luullut olevan vaikeaa keksiä jotain tekemistä sille. No ruokaa ei voi ostaa, koska lahjakortti. Mitään ihan turhaakaan sillä ei viitsi opiskelijana ostaa, joten vaatekaappiin vilkaistuani totesin, että ihminen ehkä tarvitsee muunkinlaisia alusvaatteita kun niitä joskus ikuisuus sitten ostettuja suloisia örrimöykkyalushousuja joita sai kivalla alennuksella Seppälästä joskus vuosia sitten. Etenkin jos meinaa joskus elämässään joutua tilanteeseen jossa niitä nimettömiä joutuu esittelemään muillekin kun peilikuvalleen.

No, otin illan missioksi käydä etsimässä tuon kauppaketjun yhdestä myymälästä itselleni jotain sellaista perseenpeittoa joista voisi jollain tapaa hyvällä omatunnolla sanoa jotain positiivista tai edes neutraalia, no sekin riittää, kunhan ne ei saa aikaan ääretöntä huutonaurua. Lisätehtäväksi annoin itselleni löytää jonkun sievän rintaliivit + alushousut yhdistelmän. No totesin tuon olevan täysin mahdoton tehtävä. Ensinnäkin kaikki alushousut on joko stingejä tai jotain maksialkkareita joiden vyötärönauha hipoo kainaloita, lisäksi kun värisävyinä on lähinnä valkoinen ja beige niin ei kiitos, satunnaisia malleja saa myös mustana (sitä kiitos).

Minä olen mallia suomalainen nainen eli siis, rintava ja persevä, valitettavasti siinä välissä on myös vyötärö. Ylipäätään vaatteiden löytäminen on jokseenkin tuskastuttavaa puuhaa, mutta etenkin alusvaateosastolla minulta meinaa päästä parku. Minä vaan en istu siihen kokovalikoimaan millä alusvaatteita myydään. Alaosat nyt vielä menee, mutta minun ahterini nyt vaan sattuu vaatimaan jonkin verran edes sitä kangasta peitokseen, ettei näytä aivan kertakaikkisen leveältä. Stringit... Ei, ei todellakaan. Mutta en minä hitto mitään mummoalkkareitakaan halua! Miksei nykyään enää tehdä normaaleja alushousuja?

Jos kiroan alaosaosastolla niin vielä pahempaa on kun pitäisi jotain löytää pitämään ryntäät ruodussa. Olen pieni, joten ympärysmittani on pieni, no se onkin sitten ainoa osa mikä on pientä. Kuppikokoni on sitä luokkaa, ettei sitä normaaleista kaupoista löydy kun kolminumeroista ympärysmittaa lähestyttäessä. Joudun käytännössä ostamaan kaikki rintaliivini erikoisliikkeistä jos meinaan saada jotain edes likipitäen sopivaa. Surullista on se, että voin vain haaveilla sievistä alusvaatteista. Markettien sievät yhdistelmät ovat kohdallani vain kaukainen haave. Tai no, rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta eipä minulla ole upottaa satoja euroja hepeneisiin. Valitettavasti.

No, löysin parit sellaiset alushousut joita voi pitää, mutta joista ei kyllä parhaalla tahdollakaan vedellä mitään irstaita mielikuvia. Noh, jos ei kelpaa niin olkoon kelpaamatta sitten. Kierreltyäni epätoivoisesti ympäri kauppaa miettien mitä aion lunastaa viimeisillä viidellätoista eurollani päädyin sukkapakettiin ja kivaan violettiin kynsilakkaan. Hienointa on se, etten minä ikinä käytä kynsilakkaa. Mutta joskos tuota joskus...

Nuiden alusvaatteiden kanssa pitänee koittaa tehdä retki johonkin erikoisliikkeeseen ja toivoa, joskos sieltä löytyisi jotain kivaa tai edes sopivaa...

Naapureita ja selkävaivoja

Naapurit pitävät nykyään ulko-oveaan auki käytävään ihan jatkuvasti. Pitävät siis väliovea kiinni ja ulko-ovea auki, mikä tarkoittaa kaiken mekastuksen ja hajujen pääsemistä käytävään. Kunhan saan kerättyä itseni niin käyn mainitsemassa asiasta. Meinaan nykyään aina ovesta ulos astuessani astua päin sitä avattua ovea. Aluksi vain ihmettelin, että mitä ne touhuaa, mutta siinä vaiheessa kun oven eteen alkoi ilmestyä tohveleita selkeästi sen merkiksi, että ovi on auki tarkoituksella homma alkoi minusta tuntua ihmeelliseltä. Lisäksi en pidä siitä, että kun naapurissa poltetaan ruokaa pohjaan minä ryntäilen paniikinomaisesti kämpässäni etsimässä palon alkulähdettä ja tarkastamassa hellaa viidennenen kerran vain todetakseni, ettei se edelleenkään ole unohtunut päälle.

Onnistuin hajottamaan selkäni. On siitä jo jonkin aikaa, mutta kun tuo ei edelleenkään osoita mitään paranemisen merkkejä niin alkaa ottaa päästä. Tahdon salille, tahdon liikkumaan, tahdon purkamaan tätä turhautumistani johonkin. Kiitos ihanien hoitojonojen joudun odottamaan vielä ainakin viikon pääsyä fysiolle, joka voisi katsoa mikä tuossa nyt ylipäätään on vikana. Sitten takana onkin riemastuttavat kuusi viikkoa liikuntakieltoa, mikä kieltämättä alkaa näkyä. 

Ärsyttää ettei ärsytä. Tai siis ärsyttää kyllä, mutta kaikki ärsytykseni on viimesen viikon aikana onnistunut keskittymään aika tehokkaasti vain yhteen kohteeseen. Satunnaisesti ärsyttää toki muutkin asiat kuten nuo ylläolevat, mutta pääasiassa ärsytys palaa tuohon ihan tiettyyn kaksilahkeiseen josta aikaisemmin kirjoitin. Se pahus saa minut hymyilemään ja nauramaan mikä on ennenkuulumatonta. Minä olen hapan ja tosikko, en minä hymyile tai naura. Ikinä.  Minä en myöskään ole koskaan (tai lähes koskaan ollakseni täysin rehellinen) väärässä, mutta tuo pahuksen otus pitää minua pilkkanaan ihan jatkuvasti. Minä en myöskään yleensä häviä väittelyitä mitä sitäkin on nyt viimeaikoina tapahtunut hälyttävissä määrin. Ja kun minä pihisen paheksuntaani se vaan nauraa minulle, ja toteaa minun olevan suloinen. Tahdon ihan ehdottomasti repiä siltä pään irti.

Täydellinen mies

Olen tavannut täydellisen miehen. Se saamarin kaksilahkeinen on ehkä parhaimman näköinen mies, jonka olen koskaan nähnyt niin läheltä. Kun todeksi tullut unelma. Mutta kun se pirulainen myös vituttaa minua pelkällä olemassaolollaan niin paljon, että voisin repiä sen pään irti kun se erehtyy avaamaan suunsa.

Miten maailma voi tehdä minulle mitään tällaista?!

Miten maailma voi olla näin julma?! 

Mitä pahaa minä olen nyt muka tehnyt ansaitakseni tämän?!

Piilomainontaa ja tuotesijoittelua

Luin tässä jonkin aikaa sitten Marian Keyesin kirjan Tuiki tuiki tähtönen. (Tämä ei ole tuotesijoittelua!) Kirjassa yhden päähenkilön miesystävä lenteli Finnairilla Helsinkiin ja päähenkilö itse himoitsi jotain Marimekon  tuotetta. Jäin miettimään, että mistä moinen Suomen fanitus. Oli siinä kirjassa mainittu toki muitakin tunnettuja tuotemerkkejä, mutta eihän ne tietenkään minun silmääni niin iskeneet.

Tajuan tietenkin sen mikä ongelma on siinä jos lehtien tuotearvostelut ratkeavat sen mukaan kuka tuotteiden tekijöistä maksaa lehdelle eniten, mutta onko tuotearvostelut koskaan oikeasti niin täysin puolueettomia? Ja jos ovatkin niin kyse on kuitenkin mielipiteestä. Joku on sitä mieltä että Lapinkura on ehdottomasti oluista paras toisen mielestä sitä ei kukaan täysijärkinen juo. Toinen pitää ehdottomasti Toyotaa maailman parhaana autona ja jonkun mielestä Fordia parempaa ei olekaan ja kaikki Japanista tuleva on lahoa roskaa.

Ihmisten mielipiteisiin vaikuttavat niin monet asiat siitä lähtien mitä kotona käytettiin ja mitä se ihminen joka oli meille ilkeä lukiossa piti huippuhienona juttuna, (puhumattakaan niistä jotka halveksivat pintaliitoa ja boikotin syynä on se, että tuote on tunnettu) että täysin analyyttinen ja puolueeton arviointi mistään mitä on mahdollista lähestyä tunteella on melko vaikeaa.

Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin minua ei häiritse jos tunnistan jonkun tuotemerkin suomalaisesta televisiosarjasta tai jos elokuvassa päähenkilö käyttää jonkun tietyn valmistajan tietokonetta. Jos hommaa saadaan niin rahoitettua ja siten voidaan tuottaa mahdollisesti kuluttajalle halvempaa tai laadukkaampaa viihdettä niin en koe sitä häviökseni.

Tietenkin tuotesijoittelua voidaan tehdä tökerösti tai vähemmän tökerösti. Aika moni on varmaan nähnyt elokuvan The Truman Show? Siinähän tuotesijoittelusta on tehty vitsi ja esitetty hyvinkin tökerösti. Kuitenkin jos johonkin ohjelmaan tai elokuvaan tarvitaan tiettyjä esineitä niin miksei samantien hyötyä siitä jos esittelyä nyt ei suoraan tungeta katsojan silmille? (Minusta on hauska bongata automerkkejä elokuvista, mutta olenkin hiukan kummallinen muutenkin.) Kevyemmässä viihdekirjallisuudessa tämä menee joskus yli kun kirjailija maalailee ihannemaailmaa ja marssittaa päähenkilönsä läpi kaikkien tunnettujen kauppojen ja juottaa tälle maailman hienoimmaksi miellettyä shamppanjaa ja pukien tämän tunnettujen muotisuunnittelijoiden luomuksiin päästä varpaisiin. Joidenkin kymmenien sivujen jälkeen jää miettimään lukeeko listaa maailman brändeistä vai roskaromaania. (Ja en oikein usko, että näille kirjailijoille nuista maininnoista maksetaan.)

Minusta on katsojien, lukioiden ja kuluttajien aliarvioimista olettaa, etteivät ihmiset osaa itse tehdä valintojaan ja suodattaa mainostusta. Jos joku haluaa juuri tietyn valmistajan kengät koska hänen lempihahmonsa televisiossa niitä käyttää niin keneltä se on pois? Etenkään jos se vielä luo ihmiselle itselleen hyvän mielen ja kohottaa itsevarmuutta? Eikö tätä ole käytetty mainoksissa hyödyksi jo iänkaiken? Jos Eva Longoria mainostaa ripsiväriä niin mihin muuhun sillä pyritään kun siihen, että ne ihmisten jotka pitävät kyseisestä näyttelijästä ostaisivat juuri tuon tuotteen monien muiden joukosta? 

Joku voisi sanoa, että on pahasta jos ihmisten elämä sidotaan tuttujen tuotemerkkien avulla televisiosarjoihin ja elokuviin. Tuttuus luo samaistumista, kyllä minua huvittaa jos huomaan, että elokuvan päähenkilöllä on samanlainen puhelin kun minulla tai hän käyttää autoa jonka ratin taakse itse mieluusti istahtaisin. Viihteen tarkoitus on kuitenkin minun käsittääkseni herättää tunteita ja saada ihmiset irrottautumaan arjesta eläytymällä johonkin muuhun. En silti usko, että pari tuttua tuotetta elokuvassa tai sarjassa sekoittaa kenenkään päätä niin paljon, etteikö sitä eroa oman elämän ja viidheteollisuuden luoman fantasian välillä erotettaisi. Tai jos sekoittaa niin ongelma on mielestäni jossain muualla kun tuotesijoittelussa. 

Yliopisto-opiskelusta vielä pari sanaa

Kirjoitin aikaisemmin mitkä toimenpiteen minun mielestäni edistäisivät opintoja huomattavasti paremmin kun "kannustavat" lukukausimaksut.

Yliopistomaailmassa on  joitakin muitakin sellaisia perustavanlaatuisia ongelmia jotka minua ärsyttävät. Olen osasta maininnutkin jo, mutta voisin kerätä niitä tähän yhteen jonkin verran.

Järjestelmän rakenne: Yliopisto ei ole perinteinen koulu. Yliopiston on tarkoitus olla paikka jossa tuotetaan uusinta tietoa kaikkien saataville ja siinä sivussa koulutetaan uusia osaajia. Yliopisto ei kouluta ammattiin. Yliopisto on tiedeyhteisö. Periaatteessa jokainen vastaa itse omasta oppimisestaan, tieto vaan saatetaan tarjolle ja on aika paljon itsestä kiinni miten sitä kerää ja omaksuu. Toisaalta taas koska eri laitosten rahoitus on osaltaan kiinni siitä, että porukkaa valmistuu joten sisäänottomäärät rajataan sen mukaan, että saataisiin porukkaa sisään ja sitten osa ainakin valmistuisi. Ja ainakin jossain on valitettavasti nähtävissä myös se, että koska tärkeää ei ole se, että ihmiset osaavat vaan se, että ne valmistuvat niin se tarkoittaa sitä, ettei opetuksen laadulla ole niin väliä, tärkeämpää on se kuinka moni pääsi kurssista läpi, eikä se kuinka moni oikeasti oppi asian.


Opetushenkilöstö: Opetushenkilökunnalle ei ole pedagogisia vaatimuksia, heille ei erikseen makseta opetustyöstä vaan se kuuluu hommaan muun mukana. Tämä on ongelma, koska luennoimaan joutuu porukkaa jota se homma ei kiinnosta ollenkaan ja joille se on lähinnä epämiellyttävä velvollisuus joka vie aikaa tutkimustyöltä ja muilta hommilta. On tosin niitäkin luennoitsijoita joita homma kiinnostaa ja jotka sinänsä opettavat ihan mielellään, mutta joilla siihen hommaan ei ole minkäänlaista kosketusta ja he eivät vaan osaa opettaa. He eivät osaa asettua oppilaan asemaan eivätkä ymmärrä, että heille itsestäänselvä asia on jollekulle vaikea.

Oppimateriaalit: Tämä johtuu osittain edellisestä kohdasta. Kun opetushenkilöstöllä ei ole erityisesti motivaatiota pitää jotain kurssia niin sen opetusmaterialin laatuunkaan ei välttämättä kamalasti jakseta panostaa. Käyn juuri erästä kurssia jonka kurssimateriaalia ei ole kun satunnaisesti viilattu viimeiseen 30 vuoteen ja viilaaminenkin on tehty siten, että osa materiaalia on yksinkertaisesti poistettu ja uusi osa lyöty materiaalin perään joten koko soppa on hyvin epäjohdonmukainen ja sisältää samaa asiaa monessa kohdassa, epäjohdonmukaisuuksia ja aivan täysin turhaa asiaa. Ja kuinka suunnattomia ponnisteluja vaatisi saattaa tuo oppimateriaali ajantasalle ja tehdä siitä käyttäjäystävällisempi? Todennäköisesti alle yksi työpäivä joltakulta joka viitsisi istua alas ja käydä sen materiaalin kunnolla läpi. Mutta ei, kenelläkään ei ole ollut siihen aikaa tai halua viimeiseen 15-30 vuoteen. Tuotakin oppimateriaalia puolustellaan sillä, että kun on vielä paljon huompiakin olemassa, niin sehän on melkein hyvä! Aina on lähdekirjallisuus, mutta kirjoja on kallis lähtä jokaista erikseen hankkimaan kun ne maksavat paljon (perusopukset n. 80e/kpl). Kirjasto tarjoaa joitain kappaleita kirjoja, mutta jos luennolla on 200 ihmistä ja kirjastossa 20 kirjaa on epäsuhta selkeästi havaittavissa.

Oppilasmateriaali: Olen aikaisemminkin ihmetellyt miten minua kummastuttaa, ettei lukiosta tulevat osaa sen vertaa käytössääntöjä, että tajuaisivat, että luennolla ollaan hiljaa kun joku siellä edessä puhuu tai sitten sinne ei tarvitse tulla ollenkaan. Sen sijaan, että pilataan sen oman oppimisen mahdollisuudet niin voisi olla sen verran kohtelias, ettei tulisi pilaamaan muidenkin luentoa. Tämä myös varmasti vähentää luennoitsijan intoa luennoida kun paikalla on selkeästi ihmisiä joita se asia ei kiinnosta ollenkaan. Olisi kaikkien etu jos opiskelemassa olisivat vain ne joita ala ja aihe kiinnostaa. Lisäksi uusille opiskelijoille pitäisi jotenkin saada perille se, että siihen opiskeluun kuuluu hyvin suurena osana se itseopiskelu, se ei enää ole sitä, että istutaan vain tunneilla ja kirjoitetaan siellä kuullut asiat kokeessa. Ainakaan se ei saisi olla sitä, valitettavasti se joskus on.
 
Tästä kaikesta muodostuu soppa jossa opiskelija käy luennolla jossa edessä opettamassa olevasta tyypistä näkee kilometrin päähän, ettei häntä kiinnosta ja että hän olisi kymmenen kertaa mieluummin siellä omassa labrassaan tekemässä "jotain oikeasti hyödyllistä" niin opiskelijoiltakin katoaa se kiinnostus hyvin nopeasti. Jos kysymyksiin ei vastata tai niitä ei huomioida ja jos luennoitsija vaan vetää omaa yhden hengen monologiaan pahimmillaan äänellä josta ei kuule mitään nopeudella jossa kukaan ei pysy perässä katoaa opiskelijoiden motivaatio kurssia kohtaan liki täydellisesti. Porukka ei jaksa käydä luennoilla joilla ei oikeasti opeteta mitään tai joissa ei opetuksesta huolimatta opi mitään. Luennoille syntyy hälinää kun ihmiset eivät jaksa kuunnella. Jos tähän lisätään huono, puutteellinen tai pahimmassa tapauksessa puuttuva opetusmateriaali niin tieto on kyllä jossain, mutta ei kunnolla saatavissa jolloin kursseja ei päästä läpi. Etenkin jos motivaatio alalle on jo ennestään huono ei tilanne ainakaan parane.

Monesti ainakin oman kokemukseni mukaan kursseilla joissa oppiminen edellyttää tehtävien tekemistä itse, (kuten esimerkiksi matematiikka) asiaa ei opi luennoilla vaan laskuharjoituksissa. Silti laskuharjoituksia joissa on paikalla ohjaaja on hyvin usein vähemmän kun itse luentoja. Harjoitukset joissa opetustyyli on samaa kuin luennoilla eli "minä kirjoitan ja te kopioitte jos pysytte mukana" ei juuri saa irti enempää kun alkuperäisistä luennoistakaan.

Hyviä luennoitsijoita on ja yleensä tilanne paranee mitä pidemmälle opinnoissa päästään. Massaluennot vähenevät, porukkaa on yhdellä kurssilla vähemmän. Niiden jotka ovat jaksaneet käydä pari ensimmäistä vuotta motivaatio on jo sitä luokkaa, että heitä jopa todennäköisemmin kiinnostaa opetettava asia ja opettajan homma muuttuu huomattavasti palkitsevammaksi.

En edes yritä väittää, etteikö hyviä luennoitsijoita olisi ja etteikö yliopistossa oppisi asioita. Minulle on osunut vastaan aivan mahtavia luennoitsijoita ja opettajia sanan varsinaisessa merkityksessä joille opiskelijan oppiminen on ollut hyvin tärkää ja jotka ovat nähneet valtavasti vaivaa luodakseen kurssin jolla opetettava asia varmasti painuisi kaikkien mieliin ja joilta on voinut kysyä jos jokin asia on ollut epäselvä.

Silti minusta olisi tärkeää, että ainakin ne ensimmäiset pakolliset kurssit olisi järjestetty niin, että siellä olisi mahdollisuus oppia, antaa juuri lukiosta tulleille uusille opiskelijoille eväät niiden asioiden oikeaan oppimiseen ja muutenkin pyrkiä siihen, että ihmiset oikeasti osaisivat ne asiat ja tietäisivät miten opiskella kun siihen, että mahdollisimman moni läpäisee kurssin.

Aina joskus kuulee niitä kauhutarinoita niistä "korkeimman tason osaajista" jotka eivät lopulta tajua edes oman alansa perusilmiöitä vaikka heillä on tutkintotodistus kourassa.

Ja sitten kristallipallot pakollisiksi myös...

Mietin, että miten tämä voi olla muka millään tavalla järkevää. Onko moka kirjoittajan vai onko tämä joku oikeudellinen aivopieru?

Syytettyjen mukaan he eivät voineet tietää, käyttivätkö yrityksen asiakkaat tuotteita huumeiden kasvatukseen.

Syyttäjän mukaan tällainen tieto oli kuitenkin ilmeistä. Syyttäjä perustelee näkemystään sillä, että valtaosalla syytetyistä on aiempi tuomio lievemmistä huumerikoksista.

Siis tarkoittaako tämä nyt sitä, että syytetyt olivat niitä likkkeen asiakkaita vai sitä, että syytetyt ovat liikkeen työntekijöitä vai sitä, että syytetyt ovat liikkeen pitäjiä? Mitä "mukanaolo" tarkoittaa?

No oli tilanne ihan mikä tahansa, niin millä perusteella kenenkään pitäisi nähdä tai aistia, että jollakulla on joku rikostuomio? Lisäksi tuo on ihan määrätömän monitulkintainen, että kenellä oli ja mitä. Saati, että mitä kukakin aikoi milläkin tehdä. 

-Oliko myyjällä aikaisempi tuomio joten hänen olisi pitänyt tietää, että se siisti nuorimieskin aikoi kukkaruukkua ostaessaan kasvattaa huumausaineita eikä esimerkiksi chiliä? 


-Oliko ostajalla aikaisempi tuomio joten hänen ostaessaan kukkaruukkua myyjän olisi pitänyt aistia se (tai vaatia rikosrekisteriote tai muuten todentaa asiakkaan rikostausta) varmistuakseen, ettei hänellä ole aikomusta käyttää ostamaansa kukkaruukkua uusiksi tuhmuuksiin? Ja miten hän olisi sen tiennyt muutenkaan, voi kai joskus kiinni jäänyt hampunkasvattelija ottaa opikseen ja alkaa kasvattaa vaikka sitä chiliä?

- Oliko sekä ostajalla että myyjällä aikaisempi tuomio huumerikoksista joten heidän olisi automaattisesti pitänyt tuntea toisensa ja täten myyjä olisi voinut omaa liiketoimintaansa haitaten kieltäytyä myymästä asiakkaalle kukkapurkkia jota voisi käyttä laittomuksiin ihan siinä missä siihen chilinkasvattamiseenkin. Lisäksi olisi varmaan aika uhkarohkeaa olettaa, että kaikki hampunkasvattamisesta tuomion saaneet tuntisivat toisiaan.

Ensinnäkin uutinen itsessään on aika huonosti laadittu, mutta vielä käsittämättömämpi on tuomio joka perustuu siihen, että joku voisi kysymättä tietää tai vaikuttaa siihen mihin joku aikoo käyttää liikkeestä ostamaansa hyödykettä. Kysymälläkin saatu tieto on hyvin hataraa, koska ihminen kuitenkin on kykeneväinen valehtelemaan, niin puoleen kun toiseenkin.

Jos minä kävelen markettiin ja ostan sieltä kukkamultaa, kukkapurkin ja kasvivalon pitäisikö liikkeen kieltäytyä minulle ne myymästä koska saatan käyttää niitä huumausainerikokseen? Entäs erikoisliikkeen?

Entäs jos ostan 10 litran sankon ja loisteputkellisen pöytävalaisimen ja viherkasviravinnetta? Pitäisikö minulta kieltää nuo ostokset koska voisin käyttää  niiitäkin huumausainerikokseen?

Miksei samaa sovelleta keittiöveitsiin, niillä ei ole niin selkeää yhteyttä huumerikollisuuteen, mutta tappoja ja pahoinpitelyitä niillä käsittääkseni tehdään jokseenkin paljon?

Tulkinnanvaraisuus on lainsäädänössä aina paha asia, saati, että tuomiossa vedotaan siihen, että jollakin pitäisi olla kyky lukea ajatuksia tai mystisesti tietää jonkun ihmisen mahdollinen rikostausta.

Ja miksi minä tästä asiasta vauhkoan? Olenko huumerikollinen? No en ole, mutta olen miettinyt kyseisessä kaupassa asiointia, minulla on ikkunalla kasvi altakasteluruukussa kasvivalon alla... Ja se kasvi on chili jota kasvatan ihan noin harrastuspohjalta. Jos olisin käynyt ostamassa nuo tarvikkeeni Viherpeukusta, kuten en onnekseni tehnyt olisin näyttänyt ihan yhtä huumerikolliselta kun nuo hampunkasvatukseen laitteistonsa hankkineet.

1000e lukukausimaksu yliopistoille? Sanonko...

Jep jep. Näin yliopiston rehtori kannattaa ja kannustaa opiskelemaan: linkki. Ihan täyttä haistapaskahommaahan tuo on.

"Suomen elinkeinoelämän keskusliitto EK kerää miljoonia yritysmaailmasta Aalto- yliopistolle. Näiden miljoonien lisäksi EK haluaa yliopistoille lisärahoitusta opiskelijoiden lukukausimaksuista. Rehtori Lauri Lajunen kannattaa.

-Lukukausimaksu voisi olla ihan pieni. Vaikka 1000 euroa. Ei sillä yliopistojen talouteen olisi merkitystä, mutta se poistaisi roikkujat yliopistoilta."

Näyttäkää minulle se opiskelija jolle 2000e/vuosi on oikeasti "ihan pieni" summa. Ja siis puhun nyt oikeista opiskelijoista. Jos ei nosta lainaa niin tuo 2000e on suunnilleen neljän kuukauden tulot.


Tuo ehdotus on vastoin kaikkea järkeä:
-Se ei todellakaan pidennä työuria
-Se ei todellakaan paranna kansanterveyttä
-Se ei todellakaan kannata tasa-arvoisuutta opiskeluissa


Tuo 2000e vuodessa on ihan helvetisti rahaa opiskelijalle. Se kirpaisi ihan varmasti monen jo työssäkäyvänkin kukkaroa, mutta korkeintaan 800e/kk tuloilla tuo on kuolinisku. (Tuo on se, mitä KELAlta ja valtiolta saa irti nykyjärjestelmässä, kaikille ei vain löydy töitä.) Se ajaisi opiskelijoita syömään ja elämään entistä niukemmin ja huonommin, pakottaisi ottamaan sen lainan tai töitä niidenkin kohdalla jotka nyt vielä pärjäävät ilman. Se parantaisi huomattavasti niiden asemia joilla on maksukykyiset vanhemmat.


Nuo "roikkujat" ovat niin pieni ongelma yliopistoilla, niistä pitää huolen KELA ja sossun kanssa tappeleminen on niin viimeisen päälle kettumaista hommaa, että sitä harva oikeasti tekee hyvikseen. Tuo saattaisi vaikuttaa niihin joihinkin satunnaisiin tapauksiin, jotka käyvät töissä, mutta eivät halua ottaa tutkintoa ulos. Ei nykyään enää ole mahdollista toimia "ikiopiskelijana" koska valmistumiselle on jo asetettu aikarajat.

Ketä tuo hyödyttäisi jos yliopistojen rahavirtaankaan sillä ei olisi mitään vaikutusta?
Johtaisiko tuo siihen, että tukia nostettaisiin? Mikä sen päätöksen arvo silloin olisi? Toisaalta uskoisin, että opiskelijat vain pakotettaisiin nostamaan tuon verran enemmän lainaa, missä tapauksessa voi taas kysyä mihin se lopulta vaikuttaa ja mitä sillä saavutetaan?

Eikö päättäjät vaan voisi koittaa käyttää niitä ihan oikeita keinoja jos ottaa päästä, ettei yliopistoista valmistuta tai, että ihmiset kouluttautuu työttömiksi. Miksi pitää rankaista kollektiivisesti kaikkia kun ne ongelmatapaukset saataisiin kuriin vähemmälläkin? Minäpä sanon heti suoriltaan pari sellaista keinoa jolla olisi paljon enempi vaikutusta nuihin roikkujiin ja muihin lusmureihin:


- Tiukennetaan sisäänpääsyä niin, ettei kaikki halukkaat pääse yliopistoon viettämään välivuotta

- Vähennetään sisäänottomääriä aloilla joilta ei valmistuta tai joilla ei ole töitä.

- Parannetaan opintojen ohjausta ja koitetaan jo aikaisemmassa vaiheessa ohjata ne ihmiset oikealle alalle.
 
Muoks. 15.11.2010

Katsoin juuri tuon varsinaisen Silminnäkijän ja siellä ei sanottu 1000e lukukausi vaan 1000e LUKUVUOSI. Lisäksi rehtori Lajunen ei käyttänyt sanamuotoa "ihan pieni" vaan muotoa "pieni". Tuo toki tarkoittaa sitä, että ainoastaan 500e lukukausi, mutta on se sekin kuukauden ansiot, että siitä kuinka "pieni" summa se on voi jokainen muodostaa oman mielipiteensä... Sen enempää en ainakaan toistaiseksi tuohon ohjelmaan puutu. Kunhan korjasin virheeni.

Kesäajasta ja sen kärsimyksestä

Kaverini kysyi eräänä päivänä, että mitä hyötyä tuosta kellojen siirtelystä muka on. Taisin koittaa perustella sitä jotenkin hienosti. Hänen mielestään koko idea on läpikotaisin typerä. En ollut samaa mieltä, mutta se oli ennen kun aloin tapella Kellon kanssa.

Voi halvattu, miten voikaan olla joku kodin elektroninen rakkine nuin hiton syvältä jostain mihin ei päivä paista. No osaahan sitä toki odottaakin kun se on ruotsalaisten suunnittelema, mutta ei helkkari.

Minulla ei ole ongelmaa digiboksin, internettiin liitettävissä olevan uuden television kanssa, harvemmin olen sormi suussa myöskään tietokoneen, autojen, kännyköiden tai muiden jokseenkin monimutkaista elektroniikkaa sisältävien värkkien kanssa... Mutta tuo saamarin kello on sellainen joka saa minut itkemään verta, kaipaamaan jättilekaa tai vahvoja rauhoittavia. En käsitä miten värkki jossa on perhana vain kaksi nappia (jos sitä mistä takavalaistus toimii ei lasketa) voi muka voittaa minut ja saattaa tällaiseen epätoivoon. En käsitä. Olen viittä vaille nakata koko rakkineen roskiin.


Olen selvittänyt miten tuossa toimii päivyrin asettaminen, miten siihen saa kaksi erilaista hälytystä. Olen havainnut, että siinä on jonkinnäköinen ajanottotoiminto, mutta sitä en käsitä miten tuon pahuksen rakkineen saa näyttämään kuluvaa aikaa ja miten sen saa siihen asetettua.

Ja minä pidin nauhoittavaa digiboksia liian monimutkaisena ja hienona pelkän kellon virkaa toimittamaan ja lahjoitin sen pikkusiskolle... Tahdoin vaan mahdollisimman yksinkertaisen kellon joka näyttää aikaa digitaalisesti. Ja tässä ollaan nyt.

Muoks 6.11.2010 Kello on ajassa... Kerrankin tavastani olla heittämättä ainuttakaan manuskaa pois oli jotain hyötyä. Harvinaisen epälooginen kapistus tuo Kello joka tapauksessa on. Jäämme innolla odottamaan seuraavaa kellojensiirtelyoperaatiota. 

Kettu ja puuhka

Taas on Oikeutta Eläimille päässyt kuvailemaan salaa.

Ei siinä, kamalathan nuiden eläinten olot on ja mielestäni niitä pitäisi ihan ehdottomasti parantaa.


Minä kannatan turkistarhauksen maltillista alasajoa sukupolvenvaihdoksen kautta. Silti pitää vaan tajuta se, että ne ketut on sen tarhaajan elinkeino, ei ne anna arvokkaan omaisuutensa pilata itseään. Jos jollakin tilalla on likaisia, haavaisia tai nuhruisia eläimiä niin mites se turkistarhaaja ne turkit muka sitten saa kaupaksi? Turkikset on nimenomaan ylellisyystuote, joten niiden pitää olla priimaa.

Silti jos ajatellaan laajemmin, niin meillä kuitenkin on eläinsuojelulait, meillä on jonkinnäköistä valvontaa, meillä on Oikeutta Eläimille-ryhmän tapaisia asiasta kiinnostuneita tahoja jotka pitävät asiaa esillä ja älähtävät väärinkäytöksistä. Eikö siis ole eläintenkin etu, että ajetaan täällä hommia parempaan suuntaan niin kauan kun turkistarhausta pitää jatkaa ja mahdollisuuksien mukaan pyritään alasajamaan alaa?

Karu totuus on se, että jos sitä kettua ei kasvateta täällä niin se kasvatetaan jossain muualla, hyvin paljon mahdollisesti vielä kurjemmissa oloissa ja vähemmällä valvonalla kun meikäläisillä tarhoilla. Tämä on yksi asia joka kannattaa pitää mielessä.

Tarhaiskut ja vandalismin tuomitsen ihan ehdottomasti. Ei se eläinten päästäminen vapaaksi luontoa tuhoamaan ja nälkään nääntymään ole kenellekään hyväksi. Saati se, mitä kärsimystä se aiheuttaa  itse eläimille. Paras tapa on äänestää jaloillaan ja olla ostamatta niitä karvatupsupipoja, ainakin jos karva on aitoa eläintä.

Satu prinssistä ja hädänalaisesta neidosta

Antakaas kun kerron teille sadun. Ja koska kaikki hyvät sadut kertovat prinsseistä ja näiden pelastamista neidoista kerron minäkin teille sadun prinssistä ja neidosta.

Olipa kerran kauan kauan sitten prinssi Rohkea. 

Prinssithän ovat toki komeita, rohkeita, oikeudenmukaisia, hyväkäytöksisiä ja se tärkein, he pelastavat prinsessoja ja muita neitoja. Siksipä:

Prinssi Rohkea lähti etsimään itselleen neitoa jonka hän voisi pelastaa. 

Koska eiväthän prinssit voi osoittaa olevansa jaloja ja hienoja ellei joku näe heidän jaloja tekojaan ja anna heille tunnustusta niistä?

Prinssi Rohkea löysikin neidon joka oli ihan ilmeisesti hädässä ja päätti tehdä kaikkensa tuon neidon pelastaakseen. Hän raivasi kaikki esteet neidon edestä ja koitti tehdä maailmasta paremman paikan jotta neitonen voisi elää elämänsä onnellisena loppuun asti.

Tässä vaiheessa herää kysymys kuka nainen haluaa tulla kohdelluksi neitona koko elämänsä?

Omaa erinomaisuuttaa pullistellen prinssi Rohkea odotti kiitosta neidolta, joka sitä jaksoikin jonkin aikaa tälle antaa. Jossain vaiheessa neidon mielessä heräsi epäilys; Oliko prinssi sittenkään prinssi vai sammakko?

Jossain vaiheessa naisen mieleen herää epäilys, että jos prinssi on niin erinomainen ja täydellinen ja mahtava niin mitä ihmettä se tekee naisen kanssa joka ei muka kykene tekemään mitään itse? (Ja kuinka suuri urotyö roskapussin vieminen ulos nyt lopulta sitten onkaan?)

Prinssi Rohkea jatkoi pokkurointiaan ja oman erinomaisuutensa julistamista, mutta hänpä olikin valinnut väärän neidon. Neito kun ei itse katsonut ollenkaan olevansa niin suuressa pulassa kun prinssi koitti hänelle vakuuttaa. Neito otti ja pieksi itse lohikäärmeensä ja kiipesi hattunsa alas puusta. 

Minä en ole ihminen joka täytyy pelastaa. Sori vaan. Hoidan itse omat ongelmani. En tarvitse ympärilleni ihmisiä jotka luulevat olevansa minua niin paljon parempia, mahtavampia ja pystyvänsä kertomaan minulle mitä milloinkin tarvitsen. Tiedän sen kiitos ihan itse ja jos en tiedä niin osaan ottaa itse selvää siitä. Osaan pyytää apua jos sitä tarvitsen. En halua olla kenenkään "näin pönkitän olematonta itsetuntoani"-projekti. En ole oikein ihmisenä sitä sorttia, että olisin kenestäkään kamalan riippuvainen. Pahoitteluni. Otan mieluummin sammakon joka paljastuu prinssiksi kun prinssin joka paljastuu sammakoksi. Joskus on mukava olla passattavana, mutta elän kuitenkin mieluummin itse elämäni.

Ja näin oli prinssi paljastunut sammakoksi ja neito lohikäärmeeksi. Prinssi ei-sittenkään-niin-Rohkea lähti etsimään uutta neitoa joka olisi halukkaampi tossun alle ja lohikäärme lähti etsimään uusia seikkailuja.

Kaikissa ihmissuhteissa mielestäni kaikkein tärkeintä on se paljon rummutettu tasapuolisuus. Minusta ei koskaan tule kenenkään pikkuvaimoa, sen voin sanoa. Minulla on oma elämäni, minulla on oma vapauteni eikä sitä kukaan pysty minulta väkisellä viemään.  Jos joskus päätän jakaa elämäni jonkun kanssa se tapahtuu tasan vain siksi, että itse sitä haluan. Minua ei voi painostaa eikä pakottaa mihinkään. Minua on turha kiristää. Näillä ehdoilla kanssani pärjää erinomaisesti.

ps. + Olisi joku joka auttaisi mattojen raahaamisessa puisteltavaksi pihalle ja lakanoiden vaihtamisessa. Harvinaisen ärsyttäviä puuhia yksikseen.

pps. + Olisi joku vaihtamaan lampun liian korkealla olevaan lamppuun. Toisaalta, sekin hoituu jakkaralla ja pornokorkkareilla, mutta... Joku voisi olla jotain mieltä tuon puuhan turvallisuudesta.

Talvi ja lämmitys

Edellinen kirjoitukseni on täynnä kirjoitusvirheitä.
Tosin minulla on sille syy...

Se on tämä arktisen pohjolan talvi. Ja se, että vuokranantajani on ilmeisesti päättänyt, että jos viime vuonna pärjäsikin kun piti tiiviisti viltin päällä niin tänä talvena moisiin mukavuuksiin ei anneta varaa vaan pakotetaan hankkimaan ne villahousut.

Viime talvi oli kylmä. Siis ihan sisällä kämpässäkin.
Tänä vuonna tuntui, että ne meinaa paistaa meidät tänne näihin luukkuihin ja jossain vaiheessa sai oikein kunnolla vääntää pattereita pois päältä. No, nyt on sitten päätetty ottaa vahinko takaisin ja pistää minimilämmöt päälle. Sisällä vaatteet päällä palelee jatkuvasti. Sormet on niin kohmeessa, että kirjoittaminen on vaikeaa.

Eikä tätä tilannetta ollenkaan auta se, että palelen muutenkin ja viihdyn parhaiten jossain +23 lämpöasteen kieppeillä.

ps. Seurustelulle yksi lisäpiste:
+ Olisi joku joka toimisi lämpöpatterina kun palelee.

Sinkkuus vs. parisuhde

Tämä asia on mietityttänyt minua viimeaikoina. Ehkä siksi, että eräs merkkipaaluikä alkaa lähestyä uhkaavasti ja minulla oli joskus ihan selkeät tavoitteet siitä mitä tahdon saavuttaa siihen mennessä.

Alkuperäinen suunnitelmani oli, että minulla on mies ja lapset on synnytetty. Etsin joko ensimmäistä valmistumisen jälkeistä työpaikkaani, kirjoittelen viimeisiä pätkiä graduuni äitiyslomalla tai olen juuri valmistunut ja kaitsen niitä paria mukulaa kotona miehen käydessä töissä. Asun jossain kivalla asuinalueella sopivan kaukana enimmästä hälystä ja suunnittelen uraani.

No ei ole lapsia, eikä kyllä ole miestäkään. Eikä kyllä sitä graduakaan kirjoitettuna. Asun edelleen opiskelijakämpässä ja valmistumisen sijaan aloitinkin ihan alusta koko roskan.

Tuttavapiirissä moni on kuitenkin tehnyt kuten itsekin aikanaan ajattelin. On kumppani, lapset, talo ja ammatti. Mikä minulle tuli? Elämä tuli. Kaikki ei mennytkään ihan kuten piti, sairastin pitkään ja hartaasti pari vuotta ja nyt kun olen taas päässyt kintuilleni huomaan, että hups, olenkin kasvanut muka aikuiseksi. Se mitä haaveilin tekeväni työkseni nuorempana alkoi tuntua ihan täysin sopimattomalta minulle ja muutenkin omat tavoitteet ja päämäärät ovat tässä vuosien saatossa muuttuneet pariinkin otteeseen.

Olen alkanut kyseenalaistaa sitä "minä olen äitityyppi" ajattelua. Olen jopa miettinyt joskus sitä mahdollisuutta, että asuisinkin jossain jonkin kaupungin keskustassa modernissa kerrostalokämpässä ihan yksin ja olisin moderni citysinkku. Ei sitä punaista taloa ja perunamaata vaan kaupunkilomia ystävien kanssa ja keskittyminen uraan. Joku pieni ja kätevä kaupunkiauto, eikä sitä farkku-Volvoa.

Olen leikkimielisesti tehnyt jopa pientä listaa sinkkuuden hyvistä ja huonoista puolista.


Plussia

+ Kukaan ei ole sotkemassa ylimääräistä, kaikki sotkut on omia

+ Kukaan ei halua kuunnella musiikkia jota en halua itse kuunnella tai katsomaan elokvaa joka ei kiinnosta minua tippaakaan

+ Kukaan ei pidä ärsyttävää meteliä tai varaa vessaa

+ Kukaan ei vaadi huomiota kun tahdon vaan maata sohvalla ja tuijottaa kattoa

+ Kukaan ei jätä vessanpytyn kantta auki tai tyhjää vessapaperihylsyä telineeseen

+ Kukaan ei varasta peittoa ja saan vallata koko sängyn ihan yksin

+ Kukaan ei valita kun puuhastelen kummallisten tapojeni ja innostuksenkohteideni kanssaa

+ Kukaan ei tapple kanssani kaukosäätimestä/televisiokanavasta/peliohjaimesta

+ Kukaan ei ole kysymässä miksen olen tehnyt lämmintä ruokaa viikkoon

+ Kukaan ei ole valittamassa äkillisistä muutoksista suunnitelmiin ja suunnitelmat voi tehdä kysymättä keneltäkään mitään

Miinuksia

- Kukaan ei siivoa minun jälkiäni puolestani

- Kukaan ei auta minua vetämään lakanoita

- Kukaan ei auta minua vaihtamaan lamppuja tai nostelemaan asioita korkeista paikoista

- Kukaan ei ole jakamassa kodin kunnossapitotöitä

- Kukaan ei huomioi erityisen onnistunutta ateriaa tai siivousta

- Kukaan ei syö leipomuksia joita haluaisin kovasti leipoa, mutta joita en itse syö

- Kukaan ei toivota hyvää huomenta, eikä kukaan halaa minua iltaisin

- Kukaan ei ole sanomassa "Onkohan tuo nyt ihan hyvä idea?"

- Kukaan ei pelaa kanssani Lego-videopelejä kaksinpelinä

- Kukaan ei ole kuuntelemassa kun keksin jonkun huippuidean

- Kukaan ei ole kantamassa kauppakasseja.

- Kukaan ei ole syömässä ruokaa kanssani joten puputan samaa mössöä viikkotolkulla

- Kukaan ei ole kuuntelemassa kiukkuamistani kun joku ottaa päästä ja lohduttamassa

- Kukaan ei ole velvoitettu katsomaan kanssani huonoja elokuvia ihan vain siksi, että pyydän kauniisti

- Kukaan ei ole kertomassa, että olen sievä ja ihana kun tiiraan vatsamakkaroitani iltaisin peilistä

Miksei minulla sitten ole sitä miestä?

1. Ajanpuute

Seurustelun alkuvaihe vie paljon aikaa. Ei varsinainen syy, mutta niin kauan kun harrastukseni ja opiskeluni pitävät minut niiin kiireisenä etten ehdi kyllästyä ja jäävät sosiaalisuusaukot saatäytettyä ystävien seuralla en ole tuntenut pakonomaista tarvetta hankkia seurustelukumppania, mihin on selityksenä:

2. Erakkoluonteeni

Viihdyn varsin hyvin ihan keskenäni. En kaipaa seuraa jatkuvasti, se lähinnä ärsyttää jos joku pyörii ympärillä jatkuvasti ja vaadin aika paljon ihan sitä yksin vietettävää aikaa omien puuhastelujeni parissa. Joskus tuntuu, että sellainen ihmisen löytäminen joka tämän asian ymmärtäisi käytännössä on vähän kiven alla. Sellaiset jotka tajuavat tuntuvat sitten olevan niitä joille seurustelu tarkoittaa yhteistä vuokralaskua ja jääkaappia. Mikä taas sitten osiltaan kuuluu samaan kategoriaan, kun:

3. Olen kranttu

Koska minulla ei varsinaisesti ole pakottavaa tarvetta etsiä elämääni miestä niin minulla on aikaa tutkailla tarjontaa. Koska minulle ei ole mikään ongelma olla yksin minulla ei myöskään ole tarvetta tarttua kehenkään "melko lupaavaan" tapaukseen vaan voin ihan rauhassa etsiä sitä prinssiä joka saa sukat jaloissani pyörimään. Toisaalta, koska:

4. En ikinä käy missään 

Erakkoluonteeni lisäksi myös tämä vaikeuttaa asioita kun en kamalasti tapaa varteenotettavia aviomiesehdokkaita. Koska en juuri käy missään ja jos käyn niin mukanani on monesti kavereita ja koska kaveripiirini koostuu pääasiassa miehistä on tilanne melko toivoton. Toisaalta, voisin kyllä olla aika otettu jos joku minua tulisi sieltä lähikuppilan nurkkapöydästä 5 miehen keskeltä pokaamaan. Toisaalta, vielä otetumpi olisin varmaan jos se unelmieni mies karauttaisi kotiini minua etsimään.

5. Luonteeni

Olen arkiluonteeltani aika syrjäänvetäytyvä. En pidä itsestäni meteliä. Lisäksi olen aika varautunut vieraammassa seurassa, joten minusta saa aika helposti ynseän ensivaikutelman. Olen hankala lähestyä ja paha suustani kun sen avaan.

Kun laskee kaiken tuon yhteen on ehkä vain hyvä, etten oikeastaan edes kaipaa sitä elämänkumppania.


ps. Kertokaa silti jos keksitte jotain hyviä pokauspaikkoja tai keinoja joilla voisin huijata jotain kaksilahkeista... 

Direktiivit , leikkikentät ja maalaisjärki

Vierailin tuossa päivänä eräänä vanhan lapsuudenkotini pihapiirissä. En ollut niitä lapsia jotka asuivat punaisessa omakotitalossa vaan olen kaupunkilaisen rivitaloyhtiön kasvatti. Ei ollut niin paljon omaa pihaa, vain pohjoiseen päin oleva pieni kaistale takapihaa joka oli savista ja kasvoi lähinnä sammalta.

Mutta jos olikin takapiha pieni ja ankea, niin etupihalla oli lääniä ja leikkikavereita, alue oli rauhallinen, lähellä oli sekä tarha, että koulu ja piha-alue suojaisa. Siihen aikaan satuin omassa perheessäni vielä nauttimaan ainokaisen etuoikeuksista joten oli kiva kun  pihapiirissä oli muitakin mukuloita. Pihalla oli leikkimökki johon aina joskus saatii milloin keneltäkin jotain käyttämättömäksi jäänyttä. Oli astiastot, paistinpannut, lipasto, pari pientä tuolia, matto ja ikkunaverhot. (Jotka kyllä eräänä kesänä katosivat oravan pesätarpeiksi, mutta se ei meitä juuri haitannut.) Oli pieni liukumäki jonka alle sai viriteltyä mörön pesä -leikit tai mitä milloinkin. Oli hiekkalaatikko ja keinut. Oli puita ja ruusupensaita.

Nyt kun kävin tuolla pihalla kun vanhempani olivat tapaamassa vanhoja naapureita ja näin kauhukseni tyhjän aukeuden siinä, missä ennen oli leikkipaikka. Ei ollut enää mökkiä, ei ollut hiekkalaatikkoa ja liukumäkikin oli kadonnut kun tuhka tuuleen. Ihmettelin asiaa isälleni joka sitten mainitsi, että syy on EU-direktiiveissä. Entiset vuosikausia käytössä olleet, mutta hyvin huolletut ja monen lapsen lapsuutta symboloineet rakennelmat olivat poissa. Miksi? Koska nykyiset säännökset ovat niin tiukkoja, etteivät nuo enää kelvanneet. Joskus talkootöinä rakennetut leikkivälineet eivät miellytä EU-herroja ja rouvia.

Hiekkalaatikko pitää kuulema nykyään tehdä tietyn syvyiseksi, se pitää pohjustaa tietyllä tavalla ja siihen pitää hankkia erityissuodatettua hiekkaa jonka raekoko on oikea. Muuten se ei ole turvallinen. Kuulema.
Samanlaisia ongelmia on myös muissa rakennelmissa. 

Tämän maan leikkipaikoista suurin osa muuttui tuon direktiivin ja lainsäädännön myötä melko todennäköisesti laittomiksi. Uusien rakentaminen tai vanhojen korjaaminen maksaa hunajaa. Isä kertoi, että perusleikkipaikan rakentaminen maksaa hänen arvionsa mukaan noin 12 000 euroa. Se on monelle talonyhtiölle iso raha. Vaikka se jaettaisiinkin esimerkiksi 24 osakkaan kesken se on silti 500e taloutta koden. Se on paljon ja kohtaa varmasti vastusta niiden puolelta joilla ei leikki-ikäisiä lapsia ole.

Se, mikä minua tuossa eniten ottaa päästä on se, että vastuuta siirretään jollekin muulle kun kenelle se oikeasti kuuluu. Tietenkin on hyvä, että lasten leikkilaitteisiin kiinnitetään huomiota. Aivan ehdottomasti, mutta silti tuollainen paapominen jossa tehdään tikusta asiaa ja kielletään kaikki on minusta naurettavaa. Minun rehellinen mielipiteeni kun on, että vastuu lapsista on ensisijaisesti vanhemmilla.

Miksi kaikelle pitää tehdä standardit ja säännökset ja vastaavat? Mikä vika siinä meidän leikkimökissä oli? Ikkuna oli pari senttiä liian kapea? Uskoisin, että lasten ollessa kyseessä ei nuinkin isossa talonyhtiössä vaan mene läpi mikään juostenkusten ja sinnepäin tehty. Kyllä pääosin vanhemmat pitävät huolta siitä, että lapset ovat turvassa. Olisin ymmärtänyt jos olisi ollut lahoa, vanhaa ja huonokuntoista, mutta kun ei ollut.

Meitä on monta sukupolvea leikkinyt niissä samoissa leikkikaluissa. Kukaan ei ole vielä saanut niissä henkeä itseltään eikä edes satuttanut itseään paria mustelmaa pahemmin. Pieni rymyäminen nyt vaan sattuu kuulumaan siihen lapsuuteen. Minun ikäpolveni on rymynnyt myös lähimetsissä ja läheisissä ojissa. Vanhempani ovat asuneet maalla ja siellähän sitä vasta kaikkia hirveyksiä olikin; oli kaikkea jännää kuten latojen ylisiä ja kellarin maakattoja. Metsää ja peltoa. Hevosia, lampaita ja lehmiä. Joko nuille kamalille vaaroille on direktiivit?

Minua ärsyttää, että tässä maassa holhous ajaa yli maalaisjärjen. Kaikki pitää saada säätelyn alle ja ajateltua ihmisten itsestä puolesta. Ei luoteta enää siihen, että ihminen osaa vessassa käydä ja perseensä pyyhkiä ilman kuvallista ja sanallista ohjeistusta. Eikö juuri se ole se, mikä ajaa siihen uusavuttomuuteen ja täydelliseen järjenkäytön estymiseen. Ihmiset ei enää osaa ajatella itte kun ei niiden ole koskaan tarvinnut, aina joku on ajatellut puolesta.