Perussoopaa ihmissuhteista ja muusta

Jotenkin kun miettii niin tuntuu joskus, että kun menee yhdellä huonosti niin sitten sitä kurjuutta alkaa löytyä lähipiiristä enemmältikin. Se nyt ei sinällään ole tietenkään mikään ihme tässä maailmassa, mutta kai siihen sitten vaan kiinnittää huomiota enemmän silloin kun itsekin on siipi maassa.

 Minä en ole varsinaisesti kun väsynyt ja hiukan ahdistunut, mutta se lienee jokseenkin ymmärrettävää kun vilkaisee kalenteriani ja sieltä vastaan rynnivien punaisella merkittyjen tenttitilaisuuksien määrää. Tuntuu, ettei ole ehtinyt valmistautua kunnolla mihinkään niistä. Näyttää pahasti siltä, että toukokuulle asti mennään tentin tai kahden viikkovauhdilla, mikä on paljon, mutta toivon hartaasti, että saan sumplattua ne edes suunnilleen kunnialla läpi. Eipähän tarvitse huolehtia kevätsiivouksesta, tentit kun on varma vakuutus siitä, että kämppä on siisti eikä pyykkikorissa ole ylimääräistä pestävää. ;)

Kesätyöhakemukset on pääasiassa täytetty ja nyt on edessä enää "Kiitos hakemuksestasi, mutta valitettavasti valintamme ei tällä kerralla kohdistunut sinuun..." -kirjeiden ja mailien odottelu. Noh, onpahan kesällä aikaa rullaluistella ja ottaa kiinni alkukevään opiskelurästit.(Hyi, minusta on tulossa ällöoptimisti.)

Kaksilahkeisen kanssa ollaan oltu enempi tai vähempi tekemisissä. Nyt en tiedä olisiko vähempi parempi ratkaisu. Ollaan sumplattu tässä nyt pari viikkoa joista ensimmäinen riideltiin typeristä pikkuasioista. Tai oikeammin Kaksilahkeinen riiteli, minä en jaksanut ottaa kantaa ja sain sitten herran vaan kiihtymään entisestään kun en vastannut hänen mykkäkouluunsa ja kiukutteluunsa sen kummemmin. Nyt viimeinen viikko on ollut lähinnä hyvittelyä silä puolelta ja minua lähinnä tympii. Jos herra on valmis kutsumaan minua tyhmäksi ja hitaaksi niin pysyisi nyt sitten edes sanojensa takana eikä alkaisi hyvitellä... Jos ottaa itsevarman kusipään-roolin niin siinä kannattaisi pysyä sitten, tuollainen nöyristely vaan vie viimeisetkin rippeet kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan. Lisäksi ihmetyttää, että jos minua on oikeus haukkua ja epäillä ilman mitään syitä tai perusteluja, niin miksi ihmeessä se ihminen vaivautuu viettämään aikaa kanssani ylipäätään?

Noh, katsotaan nyt miten tämä kehittyy, pienoisen keskustelun jälkeen herra lupasi parantaa tapojaan ja silloin kun ollaan yhdessä hän onkin kyllä oikein perin mukava ja herttainen, mutta olen ihan liian ylpeä myöntääkseni virheekseni jotain sellaista joka ei sitä mielestäni ole ihan vain siksi, että toinen saa tahtonsa läpi ja lopettaa kiukuttelun. Tunnun muutenkin vetävän puoleeni ongelmallisia ihmissuhteita, joten vika varmaan on osittain minussakin.

Kevät ei jostain syystä sovi minulle. Olen nyt kolmisen vuotta kärsinyt huonovointisuudesta näin helmi-maaliskuun taitteessa. Sille ei tunnu löytyvän mitään järkevää syytä, olen miettinyt ja mittauttanut kaiken mahdollisen. En kärsi syövästä, en ole raskaana, en ole muuttanut ruokailu/liikunta/nukkumis-tottumuksiani mitenkään, jne. Ainut mikä tuntuu muuttuvan on valon määrä ja minun väsymykseni. Yleensä oireet häipyvät kun päästään kunnolla kevääseen ja toukokuulle, mutta ikävää yhtäkaikki. No, joskos tämäkin menisi ohi taas kun pessimistinen ja synkkyyteen mielistynyt ruumiini ja mieleni luovuttaa ja myöntää, että kevät on voittanut talven pimeyden eikä sitä vastaan auta taistella. Minua ei pimeä vaivaa ollenkaan eikä kesällä valoisuuskaan mielstäni, mutta jotenkin tämä kevät ja valon lisääntyminen sitten vissiin pistää kroppani ihan sekaisin. Syksyllä pimeneminen kun tuntuu lähinnä antavan minulle virtaa...