Julkinen liikenne on perseestä ja samoin kaikki muu...

Joulu oli ja meni. Makasin viikon sohvalla katsoen leffoja ja nauraen ja rentoutuen.

Jotta verenpaineeni olisi pysynyt niissä rajoissa, että minut voidaan vielä laskea eläväksi niin piti käydä vähän autoilemassa ja toteamassa, että kaikenmaailman idiootit ne rattiin päästetäänkin. Nyt eniten pisti silmään se, ettei ihmiset osaa käyttää pitkiä tai suunnata valojaan.

Sitten tulin takaisin kotiin ja töihin. Pari ensimmäistä päivää julkisilla liikkuminen ei tuntunut kovinkaan pahalta, ehkä osittain siksi, että näin kaksilahkeista taas piitkästä aikaa ja se toimi ehkä aika hyvänä turruttimena minun ja vitutuksen välillä, mutta eipä tuo sekään mikään aivan taivaallinen ihmelääke ole... Turrutin vain joka haihtuu aikanaan pois.

Ihmiset on olleet yllättävän hyvällä tuulella, joitain perustapauksia lukuunottamatta ei ole töissäkään juuri ollut ihmeempää, ihmisillä on ollut hyvä mieli pyhien välissä.

Mutta se julkinen liikenne... Ei kapulakeinonen sentään, että osaa ottaa aivoon tuo homma. Joudun kulkemaan naapurikunnassa töissä ja koska paikallinen bussiyhtiö on juuri laajentanut toimintasädettään niin enää ei seutuvaihtolipun käyttö ole käytännössä mahdollista. Eli jos aamulla pääsen samalla bussilla töihin maksan vaan kilometritaksaisen hinnan. Takaisin tullessa sama bussi ei enää liikennöikään ja joudun vaihtamaan bussia, mutta koska vaihto-oikeuden sisältävästä lipusta on tehty ihan järetömän kallis niin minun kannattaa ostaa ennemmin ensin kuntarajan ylittämiseen oikeuttava bussilippu ja sitten vaihtoyhteyteen lippu jolla minulla on oikeus matkustaa kotiin. Aivan järetöntä touhua. Etenkin kun samasta matkasta maksan takaisintullessa melkein kaksinkertaisen hinnan. Maksettua itseni kipeäksi siitä ilosta, että saan seisoa tuolla paleltumassa olisi toki toivottavaa, että ne saamarin jatketut autot tulisi edes ajoissa sinne pysäkille, mutta ei. Aikatauluihin ei voi luottaa pätkääkään, ne on alustavia aikoja ja sisältää vähintään viiden minuutin heiton puoleen tai toiseen.

Ja tämänkin saamarin ketuttuksen voisin vielä kestää jos tuo kaksilahkeinen ei olisi sellainen kun on. Olen tavannut miehen joka kovasti vaikuttaa olevan kaikkea sitä mitä mistä olen miehessä ikinä haaveillut ja vielä vähän enemmän... Ja se pahuksen kusipää-ääliö vielä tuntuu olevan kiinnostunut minusta. Ja tämähän siis ei missään muotoa millään tavalla aiheuta minussa mitään lämpimiä pieniä väristyksiä kun toinen suukottaa aamulla, toivottaa hyvää työpäivää  ja lähettää vielä perään viestin, että oli iloinen kun tulin. Ei tämä aiheuttaa minussa ääretöntä ahdistusta ja vitutusta. Minä olen pessimisti, minun elämässäni ei tapahdu tuollaisia asioita. Minun elämääni ei kuulu miehiä jotka hankkivat vartavasten lempiherkkujani ja hymyilevät minulle kun teen jotain idioottimaista. Minä en tahdo! Minä en ollut suunnitellut tällaista! Ei tämän näin pitänyt mennä! Minusta piti tulla vanha kurttuinen katkeroitunut vanhapiika joka voi hutkia toisia kepillä. Eikä höperöä ihastunutta lahopäätä joka hymyilee typerästi löytäessään laukustaan pitkiä hiuksia jotka ovat keskimäärin viisi kertaa niin pitkät kun omani. Minä en ala. No, vielä on toivoa, että se idiootti saa jostain taivaasta lahjoituksena pienen hippusen järkeä ja karkaa tiehensä.... Eikö olekin?