Leffateatterien vakiovieraat

Erehdyin taas käymään elokuvissa. Muistan taas, miksi uusissa elokuvissa ei kannata käydä vaan valita vasta se viimeisin näytös jossa saa olla melkolailla keskenään yleensä.

Leffateattereiden vakiohäiriköihin kuuluu tiettyjä ryhmiä. Niitä jotka voivat saada sinut kiemurtelemaan leffan ajan hammasta purren.

Se klassinen esimerkki on koripalloilija tai nainen suuressa hatussa, eli ihmisiä jotka täydellisesti estävät näkymän valkokankaalle. Pitkät ihmiset ei tietenkään pituudelleen mitään voi kuten en minäkään sille, että olen vertikaalisesti hiukan rajoittunut. Mutta pitkätkin ihmiset voi istua niin, ettei ne pönötä pystyssä kun heinäseipäät vaan ottavat vähän rennomman asennon. Sitten on niitä ihmisiä jotka ei vaan tajua minne ovat menossa tai tahtovat tahallaan ärsyttää, eli joilla on päässä joku metrinen silinteri tai muu hiuslaite tai päähine.

Toinen edessäistujissa esiintyvä ärsyttävä tapaus on vieteriukko, tiedätte ne piirretyissä esiintyvät laatikkoihin survottavat vieterin nenässä olevat nuket jotka laatikon kannen auetessa pomppaavat ylös ja heiluvat. En ole kohtuuton, en vaadi, että ihmiset olisivat täysin paikallaan sen parisen tuntia mitä keskimääräinen elokuva kestää, mutta jatkuva puolelta toiselle heiluminen on ihan järettömän häiritsevää tapahtui se sitten suoraa edessä tai juuri vieressäsi.

Pussirapisuttajat on klassinen elokuvahäiriköijäryhmä myös. Sen karkkipussin voi avata alussa ja sipsipussia (jos se on pakko tuoda leffateatteriin) ei ole pakko puristella jatkuvalla syötöllä.

Uusin ryhmä joka on harvinaisen ärsyttävä on kännykänvilkuilijat. Se, että pari kertaa leffan aikana katsoo kelloa nyt ei vielä ole paha, mutta kun vieressäni istui teini joka tekstasi suunnilleen koko leffan ajan niin se hohde alkoi jo häiritä. Kännykkä aiheuttaa muutenki paljon häiriötä. Sen ymmärrän, että se puhelin jää päälle jollakin, sen voi nopeasti sammuttaa, se häiritsee vain aikansa, mutta kun olen valehtelematta nähnyt niitäkin tapauksia, jotka puhuu siihen puhelimeen valehtelematta melkein vartin putkeen eikä edes harkitse sen puhelimen vaientamista leffan ajaksi.

Sitten on kommentoijat tai muut pulisijat joille elokuvateatteri on kahviloiden ja luentosalien lisäksi vain yksi paikka jutella kavereille. Kun olen katsomassa elokuvaa minua ei kiinnosta kuka makasi kenen kanssa viime viikonloppuna. Satunnaiset kommentit sallittakoon (koska siihen syylistyn itsekin) mutta koko elokuva ei kaipaa selostusta, ja jos kaipaa niin voisiko sen ilmestymistä DVD:lle odottaa?

Ravaajat on myös yksi inhoamani leffakävijäryhmä. Etenkin siinä tapauksessa kun ne päättävät varata paikkansa keskeltä riviä kohtuullisen edestä. Ei siinä, joskus on pakko käydä ulkona, kaikki ravaaminen ei ole ennalta tiedossa, mutta jos sama äiti lähtee pikkupoikansa kanssa ulos monta kertaa leffan aikana, niin eikö sitä voisi ottaa huomioon jo paikkoja varatessa?

Ehkä suurimpia inhokkejani niin leffassa kun muuallakin on tuolinpotkijat ja muut hytkyjät. En voi sietää sitä, että koko rivi hytkyy kun joku vispaa jalkaansa tai kun joku potkii penkkiä takaapäin, se saa verenpaineeni yleensä jokseenkin vaarallisiin lukemiin.

Muitakin varmasti on, mutta vihreän liman valtaamat aivoni eivät nyt tähänhätään niitä enemmälti kestä. Lisäilkää toki kommentteihin jos tulee jotain mieleen mitä en muistanut mainita.

Jaan vielä kanssanne erään unohtumattoman leffakäynnin vuosien takaa, joka summasi suunnilleen kaikki kauheudet samaan kokemukseen. Leffa taisi olla Kauhukartano jonka kävin katsomassa kaverin kanssa jonka kanssa ollaan monesti naurettu sitä kunka meillä on onnettoman huono onni leffaseuran suhteen. Saimme kohtuullisen hyvät paikat pienestä salista suunnilleen keskeltä salia. Sitten alkoi elokuva. Oikealla puolellamme oli teinilauma jossa oli pari nuorehkoa poikaa ja pari tyttöä. Joiden suurinta huvia oli kommentoida leffaa ja jutella omiaan. Etuoikealla oli joku yksinäinen tyttö joka käytti puolet leffasta tekstaten kavereilleen ja vastasi puhelimeenkin pariin kertaan. Ihan edessä oli äiti ja poika joka halusi vessaan parin minuutin välein. Ihan edessäni oli joku pahuksen koripallojoukkue. Takana istui joku jolla oli iso sipsipussi ja paha yskä ja joka niisti ihan yhtenään. Siinä näytöksessä oli jotain hyvin koomista ja itse leffasta ei juuri jäänyt mitään mieleen, mutta seurasta sitäkin enemmän.