Pohdiskelua nykymaailmasta ja rahasta

Nykyään elämme kaikkimullehetinyt-maailmassa.
Nykyään elämme "kaikille kaikkea yhtä paljon"-maailmassa.
Nykyään elämme "kun tuo saa niin miksen mä saa?!"-maailmassa.

Elämme maailmassa jossa ei hyväksytä tai ymmärretä sitä, että maailma on epäreilu. Kaikki ei saa kaikkea. Eihän se kivaa tietenkään ole, mutta kaikista ei voi tulla Nokian pääjohtajia. Kaikki ei voi saada jättisuurta palkkaa. Suomessa kun kaikilla on näennäisesti mahdollisuus kaikkeen, jokaisella on mahdollisuus pyrkiä korkealle ei jostain syystä sitten kuitenkaan hyväksytä sitä, ettei kaikista ole siihen ja ettei kaikista tule huippupalkattuja juristeja tai supersuosittuja näyttelijättäriä. Vaikka kuinka huudetaan, että kaikki ovat samanarvoisia, niin silti näin ei loppupeleissä ihmisten kykyjen ja niiden arvottamisen kanssa ole. Puhun siis nyt rahasta.

Ihmisillä on erilaisia taitoja ja erilaista osaamista. Valitettavasti tässä maailmassa on alettu arvostaa tiettyjä asioita enemmän kun toisia. Ainakin taloudellisesti katsoen. On huomattavasti arvostetumpaa osata suunnitella uusia koneita kun osata hoitaa hyvin lapsia. Epäreilua kyllä, mutta sellainen tämä maailma on. Se, mistä tämä tilanne on lähtöisin ei ole tärkeää tämän kirjoituksen osalta ja se miten tätä asiaa muutettaisiin kuuluu myös epäolennaisuuksiin. Lopputulos on kuitenkin se, että nykyään jokainen tuntuu pitävän oikeutenaan tehdä sitä, mikä on kivaa ja olla oikeutettu silti hulppeaan elintasoon riippumatta siitä miten arvostettua se omasta mielestä kiva juttu on taloudellisesta näkökulmasta. 

Taloudellisella menestymisellä tuntuu olevan kuitenkin kamalan suuri merkitys nykyisessä yhteiskunnassa. "Kun tuo saa niin minäkin tahon!" Tulee mieleen pikkulapsen reaktio karkkihyllyllä. Missä kohdin ihmiset lakkasi ymmärtämästä, ettei kaikkea voi saada? Uskoisin, että siinä vaiheessa kun tajuttiin, että kaikken voi sittenkin saada. Tässä ja nyt, ihan helposti. Vingutetaan vaan luottokorttia, kyllä ne jotenkin saadaan ne velat hoidetuksi. Siihen asti kunnes sitten luottorajat paukkuu, mutta sitten on aina seuraava pikavippifirma ja muita tahoja jotka myöntää osamaksuaikaa ja ties mitä. Usko omaan kuolemattomuuteen on suuri. Velaksi ostaminen on helppoa. Summa tuntuu pieneltä kuukausittain ja on turhankin helppo unohtaa, että niitä muitakin pieniä summia siellä on odottamassa jo aika paljon. "Ei minulle voi käydä mitään pahaa."

Olen ymmärtänyt, ettei velkaantuminen todellakaan ole mitenkään harvinainen ilmiö. Ongelmaa tuntuu esiintyvän etenkin nuorten aikuisten (siis oman ikäryhmäni) kohdalla. Matkustellaan, halutaan jotain uutta. Tahdotaan kokea ja elää. Ja kaikkeen tarvitaan rahaa. Ja kun sitä rahaa ei ole itsellä niin sitä saadaan muualta. Nykyään ei enää malteta lähtä pohjalta kahden huoneen ja keittiön vuokra-asunnosta vaan pitää heti olla omistusasunto, vielä mieluusti omakotitalo.

Ihmettelen asiaa, mutta kyllä minä olen sen huomannut itsekin. Tuon ajattelutavan joka tuntuu leijuvan ympärillä. Painotetaan yhä enemmän sitä, että pitää tehdä sitä mistä nauttii, harrastaa, matkustaa. Kun ostaa jotain uutta niin käy mielessä, että "no miksen voisi ostaa vähän hienompaa kerralla" samoin kun sen, että silloinkin kun sitä rahaa ei siihen uuteen puseroon olisikaan niin se silti tekisi kovasti mieli ostaa. Olen joskus miettinyt sitä, että "voisin lainata rahaa ja ostaa tuon, kyllä sen aina jotenkin saa maksettua". Onnekseni en ole siihen langennut kovin pahasti.

Voisin kirjoittaa siitä, että ihmisten pitäisi oppia olemaan onnellisia muistakin asioista kun rahasta ja sillä saatavista hyödykkeistä. Että raha ei tee onnelliseksi ja kuinka ne onnen avaimet löytyvät muualta kun kuluttamisesta ja uusista tavaroista, mutta kuka sitä ei jo tiedä? Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa.

Toivon kuitenkin, että yhä useampi heräisi miettimään tulevaisuuttaan ja koittaisi hiljentää sen "epiä epiä!"-päässään kiljuvan kakaran ja miettiä mikä itselle on tärkeää. Minä ihannoin säästämistä, mutta voin kyllä ihan avoimesti myöntää, että olen siinä tuhottoman huono.

Se mikä minut sai kirjoittamaan tämän oli Himoshoppaajan krapula-blogin tämä kirjoitus ja sen herättämät tunteet. Samalla en voi käsittää miten ihmiset ajautuvat tuohon tilanteeseen, mutta kuitenkin voin. Lisäksi minusta on  hienoa, että blogin kirjoittaja on saanut otettua itseään niskasta kiinni ja oikeasti yrittää parantaa tapansa ja pyrkiä kohti elämää johon hänellä on ihan oikeasti varaa. Esimerkillistä ja kieltämättä sai minutkin ajattelemaan mihin olen menossa ja mitka asiat ovat minulle tärkeitä. Mitkä on niitä asioista joita ihan oikeasti haluan ja joita ilman en tahdo elää ja mitkä kuuluu niihin joista olen valmis joustamaan ja luopumaan.